Aina jotakin jää

Aina jotakin jää

 

“Mitä tänne jää, kun mä lähden täältä”, laulaa Erin radiossa. Itse en kysy juuri niin, mutta kysyn kuitenkin. Mitä jää?

Ypäjän Musiikkiteatterikesä 2019 -festivaalin viimeisestä näytöksestä on nyt kulunut viikko. Omalta osaltani työskentely festivaalilavalla päättyi jo kaksi ja puoli viikkoa sitten West Side Storyn viimeiseen näytökseen. Todellisuudessa teatterin tekeminen on paljon muutakin kuin se, mitä tapahtuu lavalla, ja itse olen tällä kaudella päässyt maistamaan paljon tuosta “muustakin”.

Olen aiemminkin saanut kokea, millaiseen kuoppaan teatteriproduktion päätyttyä helposti putoaa. Tiiviin harjoitus- ja esityskauden jälkeen kaikki onkin tyhjää. Tai jos ei kaikki, niin oma pää ja kalenteri ainakin. Tänä vuonna muutos on kuitenkin ollut erilainen. Oman näytöskauteni päätyttyä olin jo parin päivän päästä teatterilla ruusukioskissa töissä. Teatterin sosiaalisen median päivittäminen työllisti ja piti ajatukset tiiviisti Ypäjällä. Paavo 1,5:n jälkeen jo seuraavana viikonloppuna oli kahden päivän talkoot, joissa purimme lavasteita ja väliaika-alueen pöytiä varastoon. Ei ollutkaan tyhjää.

Jotenkin en ole tavoittanut sitä kuoppaa, johon olen aikaisempina vuosina pudonnut näytöskauden jälkeen. Samalla olen huomannut olevani jo sen pohjalla. Kaiken puuhastelun keskellä luopuminen ei ole käynyt aivan niin nopeasti, kuin ehkä pelkäsin. Ja silti se on käynyt niin salakavalasti, etten ole ehkä huomannutkaan. Tehtyäni töitä aiempaa useammassa tiimissä myös luopumista on enemmän.

Täytyy luopua teoksesta, sen hienosta musiikista, näyttelijäporukasta, kulissitunnelmista… Täytyy luopua yhteisistä talkoohetkistä, itsensä ylittämisestä rakennustöissä ja kilpailusta siitä, jaksaako nostaa yhtä raskaita elementtejä kuin miehet (tämä on täysin omaa hassuuttani). Pitäisi vielä luopua markkinointiryhmämme vitseistä, kielioppikiistoista ja aamuyöhön venähtäneistä ideointikeskusteluista. Lavasteidemme mukana koko kausi on paketoitu siistiin nippuun varastoon, enkä muka vielä ehtinyt sanoa heippa.

Kaiken tämän luopumisen keskellä olen pistänyt merkille, että aina jotakin jää.  Lavasteista jää elementit seuraavaa teosta varten. Markkinointiryhmästä jää monta hyvää ystävää ja varma yöpaikka Vaulammin ohi ajaessani. Riemukkaita muistojakin matkan varrella on kertynyt, ja lukuisat valokuvat pitävät huolen, etteivät ne pääse unohtumaankaan aivan pian. Jää tunne siitä, että on ollut mukana tekemässä jotakin merkityksellistä. Jää halu jatkaa, ottaa uusi haaste vastaan ja lähteä kohti uutta kautta.

Ja mehän lähdemme. Vielä ei ole varmuutta siitä, minkälaista kautta kohden kuljemme, mutta meillä on jo toinen jalka sen puolella. Viikko esityskautemme päättymisen jälkeen teatterinmäki on palannut luonnolliseen tilaansa – sellaiseen, josta se voidaan jälleen muovata uuden teoksen vaatimaksi ympäristöksi. Yksi kausi on päättynyt, mutta samaan aikaan uusi on jo melkein alkanut.

Minunkin lienee parasta olla pysähtymättä tämän luopumiskuoppani pohjalle ja jatkaa kiipeämistä kohti uutta.

 

-Miltsi-

Aina jotakin jää. Olkoon se sitten maalijälkiä kontinseinään, mustelmia jalkapöytään tai muistoja valokuva-albumiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Top