Kohta se on takana!

Kirjoitan tätä tiistai-iltana 2.7. Westiksen esittäjät ja palveluhenkilöstö ovat parastaikaa saapumassa teatterimäelle. On alkamassa Westiksen viidenneksi viimeisin esitys.

On sen kanssa eletty!  Sen Westiksen! Teatterimme johtokunta sekä Tuomo (ohjaus), Iiris (koreografia), Mäksä (musiikin johto), Piritta (puvustus) ja Sampsa (lavastussuunnittelu) kait pisimpään. Näyttämöläiset ja orkesterilaiset ensin pitkähkön harjoituskauden ja sen perään intensiivisen esityskauden. Markkinointi ja myynti, kahvio ja tekniikka, järjestyksenvalvonta ja tarpeisto toimissaan, ensin sinnikkäästi suunnittelussa ja sitten sinnikkäästi toteutuksessa.

Meitin lavastustyäryhmä, Osmo, Roosa ja ukot on eläny sen kans kolme kuukautta. Niistä kaks ja puali arkisin täyspäiväsesti. Semmoset parituhatta henkilötyätuntia on tullu tehryks. Jokku niistä pyhäsinki. Tolla PV:llä se on ollu urakka viälä pirempi ja monipualisempi, ko alkos joskus viime vuanna kattomon rakenteitten kans ja jatku siittä si vaan näyttämöharjotuksissa ja lavastuksesa, kaikisa niisä sammaanki aikaan. Se on PV ollu mukana kaikisa meitin esityksisä vuaresta 1985 alkain. On se vähä änkyrä, nykki naulas lavastushommisa sähkötaulun paarihyllysä keskelle (se on Westiksesä paarinpitäjä Doc, vaikka paaria pikemmi se taitas olla rohroskauppa, mutta sillä mittään rohroksia hyllysänsä), vaikka paarin ovipielesä olis ollu sille, meinaan sähkötaululle parree paikka, hyvin olis mahtunu, kaks ja puali senttiä olis viälä jääny tillaaki. Mu tosa Vilunsoittajasa, ko se oli Tevje, ni se oli parempi, ko kaikki muut, jokka siinä roolisa oon nähny ja niitä on monta ja joukosa monta niminäyttelijjääki. Kyllä siittä joku neuvvos pitäs leipoo! Jonkun kaapin päälle?

Kansamme ovat eläneet myös yhteis- ja työ- ja yhteistyökumppanimme: Ypäjän kunta, Ypäjän metalli, Salmen Markku ja pojat sekä Korpela ja pojat.  Ja Sallilan Sähkö. Ja muutama muuki. Kiitos teitille! Ei mei ilman teittiä oikein pärjättäis!

Kello on kahreksanoista. Kohta Mäksä ottaa porukan äänenavaukseen, jonka lopuksi hän pistää porukan piiriin pyörölle ja huurattaa joukolla Heleijjaa! Parriinki kertaan! Että nyt keskityttään ja ollaan valmiit ottaan kattojat sissään. Ja sieltä ne si tullee. Tei kattojat. Meitin olemasa olon perustat. Mitäs mää teitistä muuta.

Tänään tiistaina kirjoitan tätä. Huomenna keskiviikkona istumme, vaimoni ja minä katsomossa maksavina katsojina. Helsinkiläinen ystäväpariskunta halusi varta vasten ajaa illaksi Ypäjälle katsomaan, mikä ja millainen on Ypäjän Musiikkiteatteri. Halusivat meidät mukaan katsomoon jakamaan yhteistä teatterielämystä.

Edellinen katsomokertani on viime lauantailta, leppeässä suvi-illassa. Kun Chino ampui Tonyn, koko katsomo hytkähti, ihan fyysisesti, kaikki penkit heilahtivat. Ja silloiset katsojakumppanini, turkulainen ystäväpariskunta, ammattinäyttelijöiden vanhempia, he herahtivat itkuun. Vahva on teatterin vaikutus parhaimmillaan. Harrastajateatterinkin! Joskus varsinkin sen.

Huomenna on neljänneksi viimeisin esityskerta. Sääennuste luppaa kalseeta keliä. Mu kyllä tei teette siittä kuuman, siittäki verosta (veto, esityskerta). Se alkaa siittä, ko matami tullee tuhraamaan rahvitteja ja lapset heittää sitä kananmunalla (kohtauksen ajoitus ei kyllä ole vieläkään ihan kohdallaan) ja siittä se si jatkuu. Yks kommee on se, ko Rihvi mennee airan ylitte ihan heittämälä ja si se on kohta juttelemasa Tonyn kans. Ja ko Rihvi ja Anyporys ottaa yhteen ja tanssaa kuvioita, se on kans yks kommee. America on mun  ehroton suasikki. Pänti vettää kuumastiko, ko airot latinot ja mimmit tanssaa ja laulaa ja helmat heiluu, että tekis miäli nousta penkiltä ja ruveta tanssaan mukana. Anitasta en si saa silmiäni irti, ko se vaan näkkyy. Ja si se Marian ja Tonyn rakkaus, siinä on raketiaa ja välillä samasa komiikkaaki (Tony ja Maria esittelemässä vanhempiaan ja  haavettaan lasten avulla – nerokas kohtauskuvio Tuomolta) ja lopuks itkettää, ko kattoo Mariaa kualleen Tonyn ääresä. Vaikka ihan toista, ni nousee miäleen Viulunsoittajasta, ko oli Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” – sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään – rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa. Samaa tuskaa, raivoa, surua, epätoivoa ja niiden aitoa ilmaisua on Mariassa ehdottoman ja lopullisen edessä. Ei voi tunteva ja ajatteleva katsoja olla itkemättä!

Ja si ne tanssaajat, se tanssiryhmä. Ja ne kaikki lapset ja nuaret. Nimeltä emmää voi teittiä sannoo, mu uppeita ootte koko porukka. Meitin teatterin tulevaisuus!! Huamaa kaks huutomerkkii!!! (Ny niitä on jo kolme!!!!) Loppus laskutaito.

Meitin naiset näyttämölä, net on kans yksiä syrämmensilpojia koko porukka. Nykki net Jetsien tytöt ja si ne ompelimo ja Sharksien naiset. Seki, joka juoksee essiin esittään Karillakin keulakuvvaa, ko Sharksit semmosesta unelmoiva, meinaan Karillakista. Yhtä tota oon vuasia kattony, naapurin tyttöö, joka kasvaa ja kehittyy meitin teatterin myätä. Siinäki yks silpoja juur syntymäsä.

Kuumaa on keskiviikkona, vaikka ilta onkin kylmä. Neljänneksi viimeisin esityskerta. Alkaa haikeus hiipiä mieleen. Kohta se on takana. Vaikka kuinka on eletty yhdessä, kohta on aika luopua. Vaan ei luovuttaa. Ensi vuonna uudestaan. Katsojana saatat tavoittaa vain välähdyksen siitä, mitä harrastajateatteri voi tekijöilleen tarjota. Tiivis yhteisö, kaikkine ihmisen kiemuroineen. Kipua ja kärsimystä, tuskaa ja toivoa, iloa ja onnea, riemua, toveruutta, ystävyyttä, kehitystä, kasvua – täyttä elämää, joskus jopa itseään isompaa.

Meitillä on pullaa nuarista miähistä (ja vanhemmistaki rakentamistaitosista). Jos sulla on yhtään eppäilystä semmoseen suuntaan, joko näyttämöön taikka sen rakentamisseen taikka vaikka kumpaanki, ni tules kattoon meittiä ja tules mukkaan. Koitas olla ny rohkee. Sitä et si jatkosa karu.

Nyt tiistaina, kirjoituksen tässä vaiheessa kello on jokseenkin kaksikymmentäyksi. Olette toisen puoliajan alussa. Haikeus hiipii mieleen. On aika luopua. On aika pitää yllä kestävää. On aika alkaa uudet unelmat, vaikka vanhatkin, samat, kuin entiset, niin silti uudet. Me olemme ja elämme ajassa, eikä se odota, ei muuta, kuin sitä, että olemme mukana – eikä se sitäkään odota, vaan vie meitä muassaan – olemme mukana tahi emme. Vanhaa ja uutta, omaa ja lainattua, varastettuakin, sinistä ja valkoista, eikä värillä niin väliä, jahka se on omin valittu ja maalattu. Me olemme – mukana ajassa ja maailmassa – me olemme Ypäjän Musiikkiteatteri. Ole Sinäkin. Mukana. Mukanammekin!

toivos Lavastemiäs

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Top