Ainakin näin teatterin lavalta katsottuna projektissamme ollaan melko tarkkaan puolivälissä. Muutama kuukausi sitten alkaneet harjoitukset alkavat olla siinä pisteessä, että muutaman kuukauden päästä ne ovat muisto vain. Lienisikö nyt siis hyvä hetki tarkastella, mihin on tullut lähdettyä mukaan ja mitä kaikkea on tapahtunut?
Omalla kohdallani taukoa ymt:n lavalta on nyt ollut parikin vuotta, mutta tuona aikana olen pysynyt mukana toiminnassa – milloin ruusukioskin myyjänä ja milloin markkinointiryhmälle ideoita antaen. West Side Storyn paljastuttua tulevan kautemme teokseksi halu päästä takaisin lavalle kasvoi taas yli äyräidensä ja tässä sitä ollaan puertoricolaisena naisena puertoricolaisten joukossa!
Taukoni lavaharjoittelusta on kuitenkin ilmeisesti kullannut muistot, sillä jo talven ensimmäisissä harjoituksissa yllätyin siitä, kuinka hikistä puuhaa teatterin tekeminen onkaan. Nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, jokaisissa harjoituksissa en ole enää aivan läpimärkä. Liekö kuntoni kasvanut, vai ottiko ohjaaja meistä vain luulot pois ensimmäisillä kerroilla, en tiedä. On kuitenkin ilmennyt uudenlaisia haasteita.
Kuten varmasti moni tietääkin, teatteri haastaa harrastajaansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla, ja teatterin parissa voi päätyä yllättävänkin kauas mukavuusalueestaan. Westiksen parissa minulle kenties eniten heittäytymistä vaativa osuus on teoksen sisältämät tanssit, itseäni kun on tanssin osalta kuvailtu yhtä näppäräksi kuin lapsuuskotini vanhaa Valmettia. Päätin kuitenkin ottaa haasteen vastaan, ja tanssikoreografiat ovatkin yllättäen herättäneet sisälläni valtaisaa innostusta!
Mutta se ongelma, johon jo aiemmin viittasin: mambopeppu! Kyseessä ei ole suinkaan kaikkien harjoituskertojen tuottama upea, kiinteä persikkaherkku, vaan kipeytyneet lihakset, jotka intensiivisimpien viikonloppujen jälkeen häiritsevät ikävästi arkeen laskeutumista. Ja tuoliin istumista. Sekä ylös nousemista. Tai oikeastaan kaikenlaista liikkumista.
Eli mitäkö on Westikseen lähtö minulle antanut? Kohonneen peruskunnon ja kipeät tanssilihakset. Mutta toki myös paljon hyvää, ystävien kanssa vietettyä aikaa ja nauruterapiaa – teatteriperheyttä parhaimmillaan! Tuottakoonkin se välillä hikeä ja kyyneleitä, on teatteriharrastus silti harrastuksista parhain.
Näillä tunnelmilla siis terveisiä niin katsomon väelle kuin kanssaharrastajillekin! Pian jo nähdään, mitä kipeät lihaksemme ovat saaneet aikaiseksi!
– Milla Malin
Share this content:
