KYMMENEN KÄRJESSÄ, OSA 5

Vuonna 2020 Ypäjän Musiikkiteatteri juhlii 35-vuotisjuhlavuottaan. Juhlavuoden blogissa aloittaa Pekka Virtasen Kymmenen kärjessä -sarja, jossa Pekka paljastaa 10 suosikkiaan musiikkiteatterin teosten lauluista.

 

SIJA 1

Niinkuin edellinenkin, niin myös tämä esittämämme näytelmä on itselleni hyvin rakas, monestakin syystä. Se sai maailman ensi-iltansa 1964 ja on sen jälkeen kiertänyt palloamme edestakaisin, mantereelta toiselle. Monet tuhannet teatterilavat ja -katsomot ovat näitä säveliä kuulleet, monella eri kielellä. Lieneekö maailmalla eniten esitetty musikaali. Tuolloin jo, 60-luvulla, ihastuin yhteen teoksen laulusta, jonka Lasse Mårtenson ansiokaasti esitti. Siinä maitokuski keskusteli korkeimman kanssa, toivoen tältä edes pientä kädenojennusta omaan ja perheensä olotilaan. Ei oikein mennyt pyyntö perille.

Oma teatterimme on esittänyt sen kahtena eri aikajaksona. Ensiksi vuonna 1991-1992 ja toistamiseen 2013-2014. Vietiinpä se jopa Tammelaan, Saaren kansapuistoonkin esitettäväksi, tuolloin 90-luvulla. Ensimmäisenä esityskautena sain teurastaja LAZAR WOLFIN roolin ja toisena kautena rooliksi muotoutui maitokuski TEVJE. Ja teoshan on tietysti ”VIULUNSOITTAJA KATOLLA”

Tämän viimeisen ”viulunsoittajan”, josta nyt kerron, ohjasi HANNELE MARTIKAINEN ja musiikista huolehti ”Mäksä”. Tuo tarinahan kertoo Anatevkan kylässä asuvasta Juutalaisyhteisöstä ja maitokuski Tevjen perheestä. Heillä on 5 tytärtä joita perinteisiin uskova isä yrittää pitää ”Herran nuhteessa”. Vanhin heistä TZEITEL (RIINA KASURINEN)  aloittaa perinteiden rikkomisen, johon Tevjen on suostuttava, samoin käy toiseksi vanhimman HODELIN (MIRELLA TIMONEN, ELLI LUKANDER) kanssa. Mutta kun CHAVA (SUSANNA RÄMÖ,SINI ANTTILA) esitti asiansa Tevje oli tukalassa tilanteessa. Hylätäkö tyttärensä, vai perinteensä. Kaiken sen johon on koko ikänsä uskonut. GOLDEN (MONA TIMONEN) ilmoitus tyttären karkaamisesta saa aikaan päätöksen hänen hylkäämisestään. Kohtausta seuraava laulu CHAVALEH on listani ykkönen. Ne tunteet, joita sisälläni tunsin, ne kyyneleet, jotka poskilleni valuivat, ne olivat aitoja. Rytmityksellisesti laulu ei ollut niitä helpoimpia, eikä myöskään tilanne jossa olin, helpottanut sen esitystä. Vastanäyttelijän repliikit, ilmeet, tuska joka heissä näkyi, se oli rajua. Koskettava laulu, jota olen joskus jälkeenpäin koittanut laulaa kyynelehtimätä… ei onnistu.

 

Lintusein, pikku Chavalleh,

ymmärrä en mitä tänään tapahtui,

kaikki on kuin harhaa vaan.

Nähdä voin vain lapsen iloisen,

herttaisen lintusen.

Chavalleh, Chavalleh.

 

Lintusein, pikku Chavalleh,

lempilapsi jokaisen sä oli ain,

aina hyvän tuulen toit.

Pieni ja hellaä ja suloinen,

jokaisen lempilintunen.

Chavalleh, Chavalleh.

 

Siinä tuo listani, Monta tosiaan jäi pois, mm. viime kesän WESTIKSESTÄ yksi, joka todella omalla tavallaan räjäytti pääni, mutta kymmeneen ei mahdu kuin kymmenen.

Upeeta näitä on ollut tehdä teidän kanssanne rakkaat teatterin ystävät ja toivonpa totisesti, että tekeminen jatkuu vielä pitkän aikaa. Jos ei omalla kohdallani, niin ainakin Ypäjän Musiikkiteatterin.

Ja tulevana kesänähän teemme taas uutta listoille pyrkivää musiikkia, kun esitämme yleisöllemme JUICEN, POPEDAN JA EPPU NORMAALIN musiikkiin pohjautuvan teoksen VUONNA 85.

Pekka

KYMMENEN KÄRJESSÄ, OSA 4

Vuonna 2020 Ypäjän Musiikkiteatteri juhlii 35-vuotisjuhlavuottaan. Juhlavuoden blogissa aloittaa Pekka Virtasen Kymmenen kärjessä -sarja, jossa Pekka paljastaa 10 suosikkiaan musiikkiteatterin teosten lauluista.

 

SIJA 2

Tuon pronssisijalla olevan ja tämän hopeasijaan asettamani sävelmän, laulun, esityksen, tai miksi vaan haluammekaan sitä kutsua, suhteen kävin pitkään vertailua kummalle paikalle ne kuuluvat. Voisivat olla toisinkinpäin, mutta nyt näin.

Silloisessa johtokunnassa kyseinen näytelmä aiheutti melkoisesti keskustelua puolesta ja vastaan. Päädyimme kuitenkin sille ajatukselle, että ”MUSTALAISLEIRI MUUTTAA TAIVAASEEN” olisi meidän teoksemme. Taisipa musiikinohjaajan mielipide olla aika ratkaisevana. Tuo vuosihan oli 2006, niinkuin jo aiemmin toin julki. Koko teoksen musiikki on todella lähellä sydäntäni. Jos olisin tehnyt listan 20-kärjessä, olisi siinä monta sävellystä tästä teoksesta. Ne ovat kauniita, koskettavia ja meidän teatterimme esittäminä kerrassaan upeita. No, niinhän ne ovat kaikki muutkin, mitä olemme tehneet (oma mielipiteeni). Mutta minulle ja monelle muullekin tästä teoksesta nousi esille helmi, joka jäi soimaan ikivihreänä sävelmänä teatterissamme. Ei aikaa, ei paikkaa missä sitä ei olisi laulettu ja taidetaan laulaa vastaisuudessakin, jos vain riittävästi ääniä löytyy.

Kahden heimopäällikön keskustelun lopussa alkoi taustalta kuulua hiljaiset rummun iskut, joihin vähitellen yhtyi koko orkesteri. Sen lisäksi orkesterin lävitse kuului melodiaa myötäilevä vihellys, sävellyksen alusta muutaman tahdin verran, jonka ”Mäksä” pisti minut puhaltamaan. Harjoituskauden loppumetreillä toi riipustamansa nuottipaperin käteeni todeten notta ”vihelläppä tuo”. Ja minähän vihelsin…ja tykkäsin…ja nieleskelin…ja vihelsin…jukoliste, että se oli mahtava tunne. Ja silllä vihellyksellä käynnistyi sijan 2 ansainnut “ON YÖ.” Oli suuria vaikeuksia saada sisälläni jylläävä tunnelataus pysymään siellä. Biisi ei ole järin pitkä, mutta mitä pitemmälle se eteni sen enempi se vaati ponnisteluja, jotta laulaminen onnistuisi. Ei se turhaan saavuta kakkospaikkaa tällä minun listallani. Edelleenkin karvat nousevat pystyyn ja aataminomena liikkuu nieleskelemisen tahdissa, kun sitä esitämme.

 

Kymmenen kärjessä -sarjan seuraava ja viimeinen osa paljastaa, mikä kappale on jäänyt Pekan mieleen kaikista elähdyttävimmin!

KYMMENEN KÄRJESSÄ, OSA 3

Vuonna 2020 Ypäjän Musiikkiteatteri juhlii 35-vuotisjuhlavuottaan. Juhlavuoden blogissa aloittaa Pekka Virtasen Kymmenen kärjessä -sarja, jossa Pekka paljastaa 10 suosikkiaan musiikkiteatterin teosten lauluista.

 

SIJA 3

VUONNA 1985 teatterimme ensimmäinen teos sai päivänvalon, liekö sattumaa vai haettua, että vuonna 2020 esitämme näyttämöllämme teoksen nimeltä  Vuonna 85. Ensimmäinen näytelmämmehän oli ”KUISMA JA HELINÄ”, LARIN KYÖSTIN balladirunoelmasta VÄINÖ SYVÄNTEEN versio, johon GEORGE DE GODZINSKY oli tehnyt musiikin. Ohjaajan viitta lankesi itseoikeutetusti opettaja LAURI MARKKULALLE josta voidaan puhua koko teatterimme alkuunpanevana voimana. Jaakkolan Riikalle tämä oli myös pitkän tulevan rupeaman ensimmäinen esiintyminen.

Elettiin Tsaarinvallan aikaa Hämäläisessä maalaiskylässä, jossa elämä eteni rauhalliseen tahtiin päivästä toiseen, kunnes kavioiden kopse toi mukanaan kasakat ja ikävyydet. Uljas kasakkapäällikkö Kuisma, jota HOVILAN KIMMO ansioituneesti esitti saapui kylään ja hurmasi samantien Sankolan tyttären Helinän (Mattiln Irmeli). Mutta se sisääntulo näyttämölle oli kerrassaan mieliinpainuva. Ensiksi pihaan karauttivat kasakat ratsuineen ja pian sen jälkeen parijonossa tasatahtia marssien loput, värikkäästi pukeutuneet arojen miehet. Tavallaan laukkaavan ratsun iskut maahan antoivat ryhmällemme tukevan pohjan kajauttaa ilmoille ”Kasakoiden Sisääntulolaulun”. Mikä tunnelma, mikä lataus ja tietoisuus ensiesiintymisestä Ypäjäläisessä Musiikkiteatterissa. En olisi tuolloin uskonut, että se jatkuu vieläkin.

 

Mitkä laulut ovatkaan Kymmenen kärjessä sijoilla 2 ja 1? Se selvinnee lähipäivinä…

KYMMENEN KÄRJESSÄ, OSA 2

Vuonna 2020 Ypäjän Musiikkiteatteri juhlii 35-vuotisjuhlavuottaan. Juhlavuoden blogissa aloittaa Pekka Virtasen Kymmenen kärjessä -sarja, jossa Pekka paljastaa 10 suosikkiaan musiikkiteatterin teosten lauluista.

SIJA 7

Suomen 100 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi esitti teatterimme ALEKSIS KIVEN ”7 VELJESTÄ”  ja vuosi oli tietysti 2017. Hyvin tunnettu teos, jota on esitetty varmaan läpi Suomen niin ammatti- kuin harrastajateatterienkin toimesta. Pitkän ajan jälkeen saatiin TUOMO jälleen ohjaajaksemme ja musiikkipuolta hoiteli MÄKIRANNAN KARI hyvinkin voimallisesti, sillä olivathan teoksen kaikki sävellykset hänen tekemiään. Ei ainuttakaan tuttua, joita jo kouluvuosista lähtien on ihmisten päähän iskostettu. Jossakin vaiheessa häneltä pyysin, että ”jätä nyt ainaki se oravalaulu tutulla sävelmällä”, ei jättänynyt. Hyvä niin, sillä ovathan nämä hänen sävellyksensä todella kauniita ja helposti omaksuttavia. Varsinkin ”Laulu Olville”, josta ei voinut jäädä kuin kertakaikkinen hyvänolon tunne sisinpään. Lauluhan ei ole ”seiska veikasta” vaan ”Mäksä” on sen ottanut toisesta Kiven teoksesta. Kyseessä on juomalaulu, vuonna 1866 julkistetusta teoksesta ”Olviretki”. Hieno, eteenpäin menevä sävellys, joka varmaan noin suurella joukolla esitettynä sävähdytti katsojiamme. Ainakin minun tajuntaan se iski, eikä tarvittu edes olvia. Todistan jälleen kerran väittämän ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä”, vääräksi…vai oisko se niin…

 

SIJA 6

Kuulukohan Suomalaisen miehen perusluonteeseen tykätä melankoolisesta musiikista? Omalta kohdaltani sen voin myöntää. Ehkä tästä syystä johtuen, vuonna 2006 esittämämme musiikkinäytelmä ”MUSTALAISLEIRI MUUTTAA TAIVAASEEN” kuuluukin niihin teoksiin joista todella pidän. Onkohan siinä ainuttakaan sävelmää, joka ei menisi mollissa? No, niin tai näin.  Ohjaajaksemme saatiin ihka uutena VALTTERI ROIHA samoin, myös ensimmäistä kertaa musiikin johdossa toimi jo aiemmin mainitsemani KARI MÄKIRANTA. Tarinahan kertoo melko pitkälle rakkaudesta, ylpeydestä ja niiden aiheuttamasta tuskasta joka lopulta johtaa kuolemaan asti.

Nuori mustalaisnuorukainen Loiko Zobar, jota LOUKKOLAN JAAKKO ansioituneesti roolitti, toi tuon tunteen hyvin voimakkaasti julki esittäessää kuoron kanssa ”Zobarin Laulun.” Sydän sanoo toista, kuin järki. Seuraukset ovat ankarat…”Joko nyt on pudottava maahan? Joko nyt on aika kuolla? Joko laulu päättynyt? Lopuksi riipaiseva huuto ”Raddaaa”. Siinä oli latausta, tunnetta ja se kosketti itseäni hyvin voimakkaasti.

 

SIJA 5

Pikkupoikana yhtenä suosikkileikkinä oli ”Kurjammäen mettäsä” leikkiä inkkaria ja valkonaamaa. Kyseisessä leikissä oli puoleni aina olla valkonaama. Suosikkilehtiini kuuluivat mm. Pecos Bill,Tex Willer, Kitt Carson, Villi Länsi jne. joita isä töistä tullessaan toi, silloin kun rahatilanne antoi siihen mahdollisuuden.

 

Ei siis ihme, että olin onnesta kankeana, kun vunna 2009 teatterimme esityksenä oli ”ANNIE MESTARIAMPUJA” ja itselleni lankesi rooli eversti William Frederick Codyna eli Buffalo Billinä, jota intiaanit kutsuivat nimellä Pahaska (Pitkätukka). Se rooliasuhan minulla olikin jo omasta takaa. Tykästyin omaan sisääntulolauluuni, Colonel Buffalo Bill, joka oli reipasta vuorokeskustelua näyttämöllä odottavan kansanjoukon kanssa. Tuossa kansanjoukossa olivat mukana myös molemmat tyttäreni HENNA VIRTANEN ja HENRIKA OJALA, joista Henrikan kanssa lauloin kyseisen laulun loppuosassa samaa ääntä. Taidettiin keskustellakin siinä biisissä. Annie Mestariampuja kuuluu myös niiden teosten joukkoon joista pidän. Musiikki on alusta loppuun asti menevää, mukaansatempaavaa ja taitaa olla niin, että mennään hyvin paljon duurivoittoisena. Kruununa koko teokseen oli tietenkin se, että Henna ja ”Hempu” olivat mukana.

 

SIJA 4

Meri on minulle aina ollut yksi suuri haaveiden kohde ja tavoite saavuttaa ja toteuttaa niitä ajatuksia joista jo kuoluiästä asti olen uneksinut. Hyvin pitkälle ne saavutinkin, kun nuorena miehenä askeleeni johtivat M/S Pargasportin kannelle. Haave merimiehen ammatista oli toteutunut ja sitä kesti aina siihen asti, kun armeija huuteli riveihinsä.

 

Titanic oli 1900-luvun alkupuolella maailmankuulu, uppoamattomana mainostettu matkustajalaiva, joka neitsytmatkallaan koki karmean kohtalon. ”TITANIC” oli myös vuoden 2010 valintamme esitettäksi kappaleeksemme. Kyseinen teos tuli meille jonkinlaisena hätäratkaisuna, koska jo sovittua ”Sissiä” emme saaneetkaan. Mutta voisi sanoa, että se oli onnemme, koska kyseinen teos on edelleen menestynein esityksemme, kun puhutaan yhden esityskauden näytöksistä. MARTIKAISEN HANNELE teki siitä ohjauksellaan tunteisiin vetoavan neitsytmatkan ja vaikka musiikista ei kuultukaan sitä tuttua elokuvasävelmää antoi se ”Mäksän” ohjaamana hyvin mahtipontisen ja tilanteisiin sopivan kokonaisuuden. Kysehän oli Broadwaylle tehdystä musiikista. Itselleni ja myös monelle muulle ”Titanicista” jäi soimaan ikuisesti neljän nuoren miehen esittämänä ”We´ll Meet Tomorrow”. Koskettavat sanat neliäänisesti laulettuna, laivan yläkannella seisten, iso kymmenpäinen orkesteri taustalla. Kuinka upeasti TIMOSEN SAMULIN, MÄKELÄN KASPERIN, TÖHÖSEN MARKUKSEN ja MALININ ARTUN äänet soivatkaan. Liikutuin, joka kerta.

 

Tässä 10:stä seitsemän. Kolme vielä jäljellä, mutta mitkä ne voisivatkaan olla? Monia, monia julkituomattomia musiikkiesityksiä on vielä käsittelemättä. Ajatelkaa, kelatkaa, mitä me olemme tehneet. Mitkä voisivat olla ne kolme, jotka listaltani vielä puuttuvat ja tietenkin mikä on järjästys? Kommenteissa voitte esittää arvauksianne! Jos ei ollut helppoa noiden seitsemän esiintuominen kaikkien niiden joukosta joita olemme tehneet, niin vielä hankalampaa on laittaa nämä kolme paremmuusjärjästykseen. Monelta kanttilta niitä tutkistelin, monet ajatukset, muistot kävivät mielessä. Mutta tässä ne nyt ovat ja ainakin tällä hetkellä tässä järjästyksessä.

KYMMENEN KÄRJESSÄ, OSA 1

Vuonna 2020 Ypäjän Musiikkiteatteri juhlii 35-vuotisjuhlavuottaan. Juhlavuoden blogissa aloittaa Pekka Virtasen Kymmenen kärjessä -sarja, jossa Pekka paljastaa 10 suosikkiaan musiikkiteatterin teosten lauluista. 

 

Näiden vuosikymmenien aikana, jona Ypäjän Musiikkiteatteri on ollut maailmankartalla, olemme näyttämöllemme tuoneet mitä moninaisempia teoksia. Raskaasta draamasta iloiseen leikinpitoon saakka ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Ja kun kerran musiikkiteatterista on kyse, niin tietysti kaikissa niissä on musiikki hyvin suurena, vaikuttavana tekijänä mukana. Se on antanut, uskoisin näin, näytöksillimme puhtia ja voimaa, koska varsinkin suuret joukkokohtaukset ovat niitä jotka katsojiamme sykähdyttävät. En tietenkään väheksy niitä roolisuorittajia, jotka ovat äänensä näyttämöllemme tuoneet, upeita kerrassaan. Teatterissamme ovat soineet sävelet melkein oopperasta  lastennäytelmiin asti.

Kultaisella 60-luvulla silloinen YLE pyöritti radiossa ohjelmaa 8 kärjessä. Se oli viikottainen kevyen musiikin seuranta, jossa listasijoitukset vaihtuivat sen mukaan, kuin mitä vinyylejä oli myyty ennakkoon sovituista alan myyntipisteistä. Hyvin seurattu ja pidetty ohjelma. Ja tietysti jokaisella oli oma suosikkinsa. Niin on varmaan näiden meidänkin musiikiemme suhteen, yksi pitää tuosta ja toinen tästä toki mitään myyntitilastoa ei ole, mutta kuitenkin, mikä on paras esittämämme sävellys?

Olen näitten vuosikymmenien aikana hieman pähkäillyt, että mikähän mahtaisi olla listani 10 kärjessä, siis Ypäjän Musiikkiteatterin esittämänä. Ei helppo tehtävä ollenkaan, koska niitä on paljon ja toinen toistaan parempia sävellyksiä ja esityksi. Mutta lähdin liikkeelle ajatuksesta, että mitkä ovat saaneet minussa tuntemaan ja kokemaan voimakkaan tunneryöpyn, syystä tai toisesta, tai jota on vaan ollut todella upea kuunnella, tai jopa itse esittää. Tämä lista ei niin taajaan muutu, kuin tuo edellä mainitsemani YLEn lista. Yksinkertaisesti vaan siitä syystä, että noita uusia biisejä tulee niin harvakseltaan. Toki tiedän mitä sävellyksiä on seuraavassa teoksessamme, Vuonna 85,  mukana, mutta en ole kuullut niitä vielä meidän esittämänämme, joten se jää listani ulkopuolelle.

 

Lähdetään hyvin tunnetulla teoksella liikkeelle.

Listani on tällainen:

 

SIJA 10

Vuonna 2000 teatterimme sai valmiiksi kautta aikain toisen operettinsa ”KREIVITÄR MARIZA”.

JAAKKOLAN RIIKKA toimi musiikinohjaajana ja  SALMELAN TUOMO ohjaajana . Marizan rooli lankesi MÄKISEN SARILLE (tuolloin Kuusela) jota omassa roolissani ruhtinas Populeskuna näyttämöllä liehakoin ja ihailin. Kun EMMERICH KALMANIN ”Marizan Sisääntulolaulu” alkoi soimaan olin pelkkää hyytelöä. Kuinka mahtavat sävelkuviot on kyseinen herra onnistunutkaan luomaan ja kuinka upeasti Sari sen esittikään. Joka kerta se säväytti ja voisi sanoa, että 10 vuotta tuosta esityksestä, se melkein räjäytti. Silloinhan esitimme teatterimme 25-vuotis konsertin ensimmäisen osion Kartanon Koululla. Voi herran pieksut, mikä esitys. Muistan, kuinka jossakin vaiheessa suljin silmäni ja annoin tuon ihanan musiikin täyttää pääni ja koko kehoni, NAUTIN.

 

SIJA 9

”SAMMON TARINA” sai maailman ensi-iltansa 10.6.2003. Teoksen tekstihän on suoraan kansalliseepoksestamme Kalevalasta, josta PAAVO LISKI muotoili oman makuisensa. Musiikin sävelsi PEKKA KOSTIAINEN tehden siitä todella haastavan, jos ei jopa vaikean (ainakin omasta mielestäni). Ehkä siitä johtuen lauloinkin yhden kohdan eri tavalla, kuin mitä se oli nuotistolle präntätty. Se huomattiin jossakin vaiheessa esityksiä, mutta Pekka onneksi laulantani hyväksyi siinä muodossa. Ja orkesteriahan johti Riikka, viimeistä kertaa. Sammon tarinan jälkeen vaihtui kapellimastari teatterissamme. Vaikeutta lisäsi se, että teos oli läpisävelletty ja -laulettu, myös teksti oli outoa. Mutta sieltä löytyi helmi. ”Souti Seppo Ilmarinen”…siinä on vauhtia. Sampo on saatu takaisin ja pakomatka kotiin alkanut, takaa-ajajina Pohjolan hurjistunut väki. Se, millä tavalla musiikki tuossa kohdin muotoilee sitä hurjaa pakoa…wau. Kuorojen vaihtuvat replikoinnit (uua-uua-uua-uaa) toivat esiin suuren hädän, joita tahdittivat orkesterista tulevat iskut, antaen soutajien meloille voimaa päästä äkkiä turvasatamaan, kotiin. Upea musiikkipläjäys.

 

SIJA 8

Kun tätä tekstiä kirjoitan luetaan päivämäärää 27.11.2019, eli kohta tulee 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Edessä oli raskaat ajat, joista ei vielä tuossa vaiheessa tiedetty, voitiin vain arvailla. Kun sota syttyi, tiesi se suurelle määrälle karjalaisväestöä evakkoon lähtöä, kohti tuntematonta. Taakse jäivät rakkaat kotikonnut, eikä ollut tietoa näkisivätkö he niitä enää koskaan. Pelotti myös varmaan, että  minkälainen olisi vastaanotto siinä kohteessa, johonka heidät määrättäisiin.

Juuri näitä asioita käsitteli musiikkinäytelmä ”EVAKKO-OOPPERA”, joka perustui ANU KAIPAISEN omaelämäpohjaiseen tekstiin. Musiikin teokseen on säveltänyt SEPPO ”Paroni” PAAKKUNAINEN. Tosin emme täysin tyytyneet siihen sävellystyöhön, vaan ohjaajamme PAAVO ja RIIKKA etsivät muutakin aiheeseen liittyvää musiikkia. Mutta se, joka minussa sai tunteet liikkeelle oli MATTILAN IRMELIN esittämä ”Ainon Laulu”. Ne sanat, se sävel ja varsinkin millä tavalla ”Impi” sen esitti ei varmaan jättänyt ketään kylmäksi. Julki tuli se tuska, jota opettajan vaimo kantoi sisällään ja se kosketti minua.

 

Miten jatkuu Pekan listaus? Se selviää, kun luet seuraavan postauksen!

Monia kokemuksia ja elämyksiä

Tulin ”vahingossa” Ypäjälle vuoden 2000 esitykseen harrastamaan musiikkiteatteria maaseudun rauhaan. Koska kukaan ei ole seppä omalla maallaan päätin minäkin kokeilla taiteellisia kykyjäni muualla kuin
kotinurkissa.

Ypäjän Musiikkiteatterin silloinen puheenjohtaja Osmo Jaakkola tapasi sanoa, että ”mennään lavalle häpäisemään itsemme” ja otin tämän lauseen tosissani. Niin tosissani, että nyt parikymmentä vuotta myöhemmin vasta olen tajunnut, että sehän olikin humoristisessa mielessä lausuttu kehotus uskaltaa esiintyä virheitten tekemisen uhallakin.

Olin ehtinyt olla mukana turkulaisessa Oopperayhdistyksessä ja sen musiikkiteatteriproduktioissa joitakin kertoja ja saanut tutustua kunnianhimoisiin pyrkimyksiin tehdä oopperaa Turun kaupunginteatterissa
yhdessä Turun kaupunginorkesterin ja muiden kokoonpanojen kera. Ryhdyttyäni sitten leikkiin Ypäjän Musiikkiteatterissa yllätyin täysin siitä innostuneesta ja välittömästä ilmapiiristä, johon tämä turkulainen diiva otettiin täysillä mukaan. Kaikki näyttivät ymmärtävän, että ” se nyt on tuollainen”.

Kaikki näyttelijät ja orkesterilaiset tekivät työtä harrastajapalkalla, joka tarkoitti, että jokainen joutui maksamaan mukanaolostaan vain aikaa, matkoja ja eväät. Palkaksi saimme kokea verratonta yhteenkuuluvaisuutta mukana olevien myrskylyhdyn kokoisten pienten lisäksi reilusti eläkeikään päässeitten veteraaniharrastajien kanssa. Ja kaikkien siltä väliltä.

Vaikka esiintyjät ovat ja olivat harrastajia, oli kuitenkin jokaisen esityksen runko tiukasti ammattimaista. Esityksien ohjaajat ovat ammattilaisia, lavastus ja puvustus on taitavien ammattilaisten käsissä ja musiikinjohto erinomaisesti kuoron ja solistien parhaat puolet esiin kaivavan ammattilaisen käsissä. Puitteet ovat olleet ja varsinkin nykyisin ovat ammattilaistenkin mielestä tavallista paremmat.

Matka Turusta harjoituksiin ja esityksiin on ollut suhteellisen pitkä ja aikaa vievä. Silti sitä on tullut tehtyä kaksikymmentä vuotta. Suurin houkutin on ollut ja on teatterilaisten innostus ja välitön suhtautuminen yhteiseen harrastukseen. Vanhemmat ovat neuvoneet nuorempia ja edistyneemmät aloittelijoita. Täällä jokainen on saanut kehittyä omaan tahtiinsa ja ottaa käyttöön piilossakin mahdollisesti olleita kykyjään laulun, tanssin soiton ja näyttelemisen osalta. Vapaaehtoisperiaatteella toimivan harrastuksen houkuttimena on ollut ja on edelleen suuret produktiot, joihin ammattiteattereista vain suurimmilla on mahdollisuuksia.

Jo pelkästään kahdenkymmenen hengen orkesteri on useimmille teattereille mahdottomuus. Tai neljänkymmenen hengen kuoro solisteineen. Ypäjän Musiikkiteatterille se on ollut jo pitkään ”se tavallinen setti”.

Ajan kuluessa olen kiinnittänyt huomiota Ypäjän kunnan asennoitumiseen teatteria kohtaan. On mieltä lämmittävää huomata, miten kuntalaiset ovat pitäneet koko ajan tärkeänä, että kunnassa voidaan harrastaa musiikkiteatteria ja siksi kunta on panostanut teatterin toimitiloihin jo vuosien ajan erittäin merkittävästi. Totuus onkin, että ilman kuntalaisten myötämielisyyttä ei teatteritoiminta tässä mittakaavassa olisi ollut mitenkään mahdollista.

Olen nyt ajatellut hieman hellittää teatteritouhuista ja jäädä seuraamaan sivusta, miten uudet tuulet pääsevät puhaltamaan teatterilla.

Haluan kiittää kaikkia teatterilaisia näistä vuosista ja kaikista upeista kokemuksista, joita olen saanut Ypäjällä kokea. Vasta kun dementia iskee, saatan unohtaa jotakin näistä muistoista, joita vaalin kiitollisuudella jatkossakin.

Juha Lindgren

Aina jotain jää

“Mitä tänne jää, kun mä lähden täältä”, laulaa Erin radiossa. Itse en kysy juuri niin, mutta kysyn kuitenkin. Mitä jää?

Ypäjän Musiikkiteatterikesä 2019 -festivaalin viimeisestä näytöksestä on nyt kulunut viikko. Omalta osaltani työskentely festivaalilavalla päättyi jo kaksi ja puoli viikkoa sitten West Side Storyn viimeiseen näytökseen. Todellisuudessa teatterin tekeminen on paljon muutakin kuin se, mitä tapahtuu lavalla, ja itse olen tällä kaudella päässyt maistamaan paljon tuosta “muustakin”.

Olen aiemminkin saanut kokea, millaiseen kuoppaan teatteriproduktion päätyttyä helposti putoaa. Tiiviin harjoitus- ja esityskauden jälkeen kaikki onkin tyhjää. Tai jos ei kaikki, niin oma pää ja kalenteri ainakin. Tänä vuonna muutos on kuitenkin ollut erilainen. Oman näytöskauteni päätyttyä olin jo parin päivän päästä teatterilla ruusukioskissa töissä. Teatterin sosiaalisen median päivittäminen työllisti ja piti ajatukset tiiviisti Ypäjällä. Paavo 1,5:n jälkeen jo seuraavana viikonloppuna oli kahden päivän talkoot, joissa purimme lavasteita ja väliaika-alueen pöytiä varastoon. Ei ollutkaan tyhjää.

Jotenkin en ole tavoittanut sitä kuoppaa, johon olen aikaisempina vuosina pudonnut näytöskauden jälkeen. Samalla olen huomannut olevani jo sen pohjalla. Kaiken puuhastelun keskellä luopuminen ei ole käynyt aivan niin nopeasti, kuin ehkä pelkäsin. Ja silti se on käynyt niin salakavalasti, etten ole ehkä huomannutkaan. Tehtyäni töitä aiempaa useammassa tiimissä myös luopumista on enemmän.

Täytyy luopua teoksesta, sen hienosta musiikista, näyttelijäporukasta, kulissitunnelmista… Täytyy luopua yhteisistä talkoohetkistä, itsensä ylittämisestä rakennustöissä ja kilpailusta siitä, jaksaako nostaa yhtä raskaita elementtejä kuin miehet (tämä on täysin omaa hassuuttani). Pitäisi vielä luopua markkinointiryhmämme vitseistä, kielioppikiistoista ja aamuyöhön venähtäneistä ideointikeskusteluista. Lavasteidemme mukana koko kausi on paketoitu siistiin nippuun varastoon, enkä muka vielä ehtinyt sanoa heippa.

Kaiken tämän luopumisen keskellä olen pistänyt merkille, että aina jotakin jää.  Lavasteista jää elementit seuraavaa teosta varten. Markkinointiryhmästä jää monta hyvää ystävää ja varma yöpaikka Vaulammin ohi ajaessani. Riemukkaita muistojakin matkan varrella on kertynyt, ja lukuisat valokuvat pitävät huolen, etteivät ne pääse unohtumaankaan aivan pian. Jää tunne siitä, että on ollut mukana tekemässä jotakin merkityksellistä. Jää halu jatkaa, ottaa uusi haaste vastaan ja lähteä kohti uutta kautta.

Ja mehän lähdemme. Vielä ei ole varmuutta siitä, minkälaista kautta kohden kuljemme, mutta meillä on jo toinen jalka sen puolella. Viikko esityskautemme päättymisen jälkeen teatterinmäki on palannut luonnolliseen tilaansa – sellaiseen, josta se voidaan jälleen muovata uuden teoksen vaatimaksi ympäristöksi. Yksi kausi on päättynyt, mutta samaan aikaan uusi on jo melkein alkanut.

Minunkin lienee parasta olla pysähtymättä tämän luopumiskuoppani pohjalle ja jatkaa kiipeämistä kohti uutta.

 

-Miltsi-

Aina jotakin jää. Olkoon se sitten maalijälkiä kontinseinään, mustelmia jalkapöytään tai muistoja valokuva-albumiin.

Katto-Kassisen mietteitä

Harmaa lautaseinä. Suuta kuivaa. Ajatukset poukkoilevat vuorosanoista lautaseinän takana olevaan katsomoon ja siellä istuviin ihmisiin. Pitävätköhän he tämäniltaisesta? Se jännittää. Ihan todella jännittää. Kello on jo lähettänyt lähtölaukauksen näytelmälle ja lavalla jo Pikkuveli perheineen antavat kaikkensa. Pian on oma lähtölaukaukseni. Vielä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Parempi kun ei ajattelisi mitään. Kuitenkin viimeiset 10 minuuttia ennen lavalle menoa on harmaata sumua pelonsekavissa tunteissa.

Pelko. Se on kummallinen asia. Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, ja jo muutaman rivin jälkeen se iski. Pelko. Meinasin pyyhkiä koko homman ja painaa kiven alle piiloon. Minulla ei ole minkäänlaista pakkoa kirjoittaa tätä. Blogikirjoitus oli äkillinen päähänpisto enkä maininnut Ypäjän Musiikkiteatterin markkinoinnille että voisin tälläisen väsätä. Kukaan ei tietäisi että aloitin… ja lopetin. Helpotus. Mutta mitä minä pelkään? Sitä etten osaa sanailla kauniita korulauseita? Sitä ettei blogistani tule hyvä? Pilkkuvirheitä, yhdys-sana-virheitä vai mitä ihmettä minä pelkään?

Katto-Kassinen ei pelkää mitään. Katto-Kassinen esittää itsensä aina superlatiivissa. Paras, kaunein, viisain jopa pulskin. Katto-Kassinen on myös omien sanojen mukaan maailmanmestari (piti tarkistaa onko maailmanmestari yhdyssana) kaikessa mihin ryhtyy. Mutta tosiasiassa Kassinen pelkää loppujen lopuksi samoja asioita kuin minä itse. Hyväksytäänkö minut? Jäänkö yksin ihmisten keskelle? “Tykkäät sä musta?”

Aloitin teatteriharrastuksen (taas piti tarkistaa onko yhdyssana) koska kuulin että se on “ihan kivaa” ja aina järkätään ihan hullut bileet prokkiksen päätyttyä tai enskan jälkeen. Nyt rakastan teatteriharrastusta koska se ON kivaa ja aina järkätään ihan hullut bileet. Joskus enskassa, joskus myös siinä välissä, ja sitten vielä karonkka päälle. Tärkeimpänä vaikuttajana tähän rakkauteen on kuitenkin tullut itsetutkiskelu. Teatteri on minulle paitsi hauskaa myös raskasta. Tarinasta, jostain roolista, tai muusta pystyn löytämään itsestäni heikkouksia, epämukavuusalueita, sekä niitä pelkoja. Niiden pelkojen löytäminen, ja varsinkin niiden itselleen myöntäminen on joskus todella vaikeaa, ja vain sitä kautta niistä voi mahdollisesti päästä eroon. Toki teatterissa löytää itsestään niitä mukavuusalueita ja omia vahvuuksiakin.

Minulla on ihan hirmuisen paljon opittavaa Katto-Kassiselta. Joskus olisi ihanaa olla itsevarma tekemisistään ja tehdä asioita ilman epäröintiä itsestään – kuten nyt vaikka tämän blogin kanssa aluksi kipuilin. Nytpä siis luettelen pari asiaa itsestäni tai elämästäni kirkkain silmin superlatiivissa. Tämä onnistuu parhaiten kun rajaa aiheen sopivasti:

Minä olen maailman paras oma itseni.
Olen osana maailman parasta työryhmää tekemässä Katto-Kassista.
Saan olla myös osana maailman parasta Ypäjän Musiikkiteatteria.

Noniin! Jo on voimaantunut olo! Palataan kuitenkin vielä siihen alkuun. Pelkoon.
Hyväksytäänkö minut? Totuus on se, että kaikki eivät hyväksy. Eikä sillä edes ole väliä että KAIKKI eivät minua hyväksy, kun se vaan ei ole mahdollista. Sillä ei ole väliä NIIN kauan kun vaan oikeat ihmiset hyväksyy minut. Läheiset, ystävät, perhe. Kun oikein miettii niin aika mahdottomalta kuulostaa etteikö ne oikeat ihmiset minua hyväksyisi. Siitä päästään Ypäjän Musiikkiteatterin festarikesän lopettajaan. Puhenäytelmä Paavo 1,5. Se kertoo homoista. Liian monella on aito pelko hyväksyykö omat ystävät tai perhe.

Pikku kunnioittava jännitys odottavaa yleisöä kohtaan ennen omaa lähtölaukausta näyttämölle peläten “hyväksytäänkö minut”, on aika pieni pelko.

Ypäjän Musiikkiteatterilla on vielä kaksi näytöstä jäljellä tänä kesänä.
Ti 16.7 Katto Kassinen klo 18
Ke 17.7 Paavo 1,5 klo 19

-Maailman paras Kassinen

Marian matka: tähtipölyä ja suuria tunteita

Hyväksyn epäuskoisena, että puoli vuotta elämääni täyttänyt vaikuttava projekti, musikaali West Side Story, on nyt ohi.

Alkutahdit

Reilu vuosi sitten kuulin Ypäjän musiikkiteatterin parissa työskennelleeltä ystävältäni, että musikaali West Side Story olisi tulossa Ypäjälle kesäksi 2019. Sydämessäni häivähti heti voimakas ajatus siitä, että haluaisin olla siinä mukana. Muutaman teoksen olin jo aiempina vuosina käynyt Ypäjällä katsomassa ja ajattelin, että nyt voisi olla aika osallistua.

Perheenä pohdimme erilaisia vaihtoehtoja olla mukana teatterin toiminnassa. Asiat menivät jälkikäteen katsottuna juuri niin kuin pitikin eli päädyimme lavalle koko perhe. West Side Storyssa olemme siis olleet koko sakki mukana; yksi Sharks ja kolme Jetsiä. Rooleissamme minä elin omassa rakkaudentäyteisessä kuplassani, ja muut punoivat juonia Sharksien päänmenoksi.

Maria. Rooli, jonka tunsin heti omakseni, ja jossa päätin antaa kaikkeni. Aiemmin olen näytellyt vain yläasteella Aladdin musikaalissa Jasminea. Nyt ”Se on kuin yö” oli vaihtumassa ”Tää yö”:ksi. Marian roolissa pääsisin kehittämään ja toteuttamaan sitä, mitä rakastan; laulua ja tanssia.

Tiukka rytmi

Mitä musiikkiteatterin tekeminen on käytännössä ollut? Suuri osa on ollut ajan järjestämistä, jotta harjoituksiin ja näytöksiin päästään ajoissa lähtemään. Auton pakkaamista oikein varustein, ja joskus väsyneiden lasten sitkeää kannustamista lähtemään taas kerran harjoituksiin. Harjoitukset olivat pitkiä päiviä, jolloin oli pidettävä huolta koko perheen ravinnosta ja viihtymisestä sekä myös oman roolin kehittämisestä ja siihen keskittymisestä. Oma työskentely roolin parissa jatkui joskus yhteisten harjoitusten ulkopuolella pitkälle yöhön.

En voi oikein uskoakaan sitä todeksi, mutta kaikki tämä toteutui pääsääntöisesti sujuvasti. Harjoituksiin ja näytöksiin lähdettiin myös pienempien osalta innostuneesti ja mieli odottavana. Kodinhoito oli se, mistä joustimme.

Harmoninen kokonaisuus

Teoksen ohjaaja ja koreografi toimivat jämäkästi luotseina. Heiltä sain tukevaa ohjausta ja samalla myös omaa tilaa viedä Marian hahmoa eteenpäin. Mariaa muokkasivat myös monet ympärilläni olevat näyttelijät, mutta eniten kaikista rakkaat vastanäyttelijäni Anitan ja Tonyn rooleissa.

Musiikillinen ohjaus oli paitsi ammattitaitoista, myös erittäin hauskaa. Kuinka monet naurut koulun musiikkiluokassa nauroimmekaan, vaikka treenasimme Leonard Bernsteinin haastavia sävellyksiä.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut koko kasan uusia teatterifrendejä. Lapseni ehkä vieläkin enemmän. Olen nähnyt, miten toiset lapset, nuoret ja aikuiset auttoivat ja huomioivat heitä pitkän uurastuksen aikana. Sydän aivan pakahtuu siitä pyyteettömästä rakkaudesta, mitä teatterilla jaetaan. Apua ja huolenpitoa oli aina tarjolla ja saatavilla. Oli se sitten hiusten laittamista, lavastetuunauksia tai sängyn kantamista.

Olen tuntenut ylpeyttä lapsistani, jotka ovat tehneet omia roolejaan täysin rinnoin ja oppineet olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Erityisen kiitollinen olen miehelleni, joka antoi hahmolleni tilaa rakastaa näyttämöllä.

Tekemisen melodia

Mitä olen tästä kaikesta oppinut? Muun muassa sitä, millaista on näyttämöllä reagoida toiseen, sulautua tarinaan, sulautua toiseen ja antaa tunnepuoleni tarinan käyttöön täydellä voimalla ja antaumuksella. Olen oppinut myös kaikenlaista olennaista vaatehuollosta, maskeerauksesta sekä ajan hahmottamisesta esityksiin valmistautumisessa. Huulimaali on muuten erinomainen tuote! Oikeanlainen ravitsemus on ollut tärkeää muistaa, jotta kaiken jaksaa. Flunssaan torjumiseksi söin karmeat määrät raakaa valkosipulia. Se toimi, mutta pahoittelut kaikille. Olen oppinut myös lavasteissa liikkumista, mm. painavissa mekoissa kipuamista ja laskeutumista portaita pitkin niin, että se näyttäisi helpolta. Lisäksi on ollut aivan uskomatonta ymmärtää, kuinka paljon näkymätöntä työtä teatterilla tehdään, jotta teatteri pysyy pystyssä ja esitys saadaan yleisön eteen.

Musiikillisesti olen saanut tässä teoksessa itselleni paljon. Laulaminen huikean orkesterin kanssa on ollut nautinnollista. Harjoitusten ja esitysten myötä äänitekniikkani on kehittynyt. Äänialani on laajentunut ja olen myös kokenut, että äänensävyyni on tullut syvyyttä. Olen saanut todeta, että ne mahdottomatkin nuotit ovat mahdollisia ja laulu kulkee, vaikka pyörii piruettia.

Olen oppinut, kuinka tärkeä työkalu oma tunnepohja ja kokemukset ovat näyttämöllä. Olen kokenut, millaista on antaa sielu puoleksi vuodeksi näyttämölle. Olen kokenut siellä hahmoni kautta suurta iloa ja onnea, leijumista kolme metriä ilmassa. Olen kokenut syvää ystävyyttä, isosiskomaista lämpöä ja välittämistä. Olen kokenut, millaista on torjua ja toisaalla uppoutua toiseen, antaa rakkauden tunteen valloittaa sydämen. Olen kokenut, millaista on kova kipu, kun menettää jotakin itselleen hyvin arvokasta. Tätä kirjoittaessa kipu leviää yhä sydämeen, joka oli jo tehnyt askeleen kohti palautumista tähän maailmaan.

Loppusointu

Viimeinen näytös. Lavasteissa kyynelten nieleskelyä. Yleisön kanssa yhdessä liikuttumista. Lopuksi maljan nostamista kaikista viimeiselle näytökselle. Olen valtavan kiitollinen kaikista kannustavista sanoista, joita olen ympärilläni kuullut sanottavan. Olen nähnyt, että ilman yleisöä ei ole elävää tarinaa.

Tunne, mikä tällä hetkellä, heti 18 näytöksen jälkeen on, on voimakkaan haikea. Olimme mukana perheenä, mutta silti hahmojemme kautta kuljimme omia polkujamme. Nyt jatkamme arjessa taas sitä yhteistä. Mieli ja tunteet ovat käyneet läpi melkoisen mankelin, ja lopulta voi vain hyväksyä, miten ihania hetkiä olen West Side Storyn myötä elänyt.

Taikapölyn seasta Maria laskeutuu takaisin Mariaksi. Ihan tavalliseksi Mariaksi vaan, mutta jonka sydän ei koskaan unohda, mitä westiksen Maria sai kokea kesänä 2019 Ypäjän lavalla, New Yorkin hämyisillä kaduilla.

Maria Eklund

Loimaalla 8.7.2019

 

Anarchy in the YMT!

Toisinaan pohdin, mikä on se merkillinen voima, joka saa kiihkomielisimmän lätkäfanin unohtamaan hallien ja areenojen melskeessä, että kuusi euroa jaffapullosta on oikeasti kallista. Tai karavaanarin hilaamaan aisa punahehkuisena futuristista uretaanimurkulaa Hangosta Kuusamoon, vaikka kotona olisi lattialämmitys ja tilava keittiö. Puhumattakaan maratoonareista, jotka jyvittävät valtaosan ajastaan vaahto suupielistä roikkuen kylää laidasta laitaan juoksemiselle, vaikka teeveestä tulisi helpompiakin tapoja etsiä elämyksiä. Tämä pohdinta päätyy usein samaan, helppoon vastaukseen – kyseessä lienee intohimon perimmäinen olemus.

Samanlaisia pohdintoja saattaa joku hyvinkin käydä teatteri-ihmisistä. Tämän kevään ja kesän aikana hulina Ypäjän musiikkiteatterin ympäristössä Pappilanmäellä on ollut melkoista. Festivaaliohjelmassamme kolme eri teosta ja miljöötä vaihtuvat toistuvasti lennosta. Yhtäällä katujengien vihainen kamppailu elintilastaan ja katujen herruudesta. Toisaalla pikkupoika, jonka kumman todellinen mielikuvituskaveri ei vain tahdo mahtua muiden ihmisten ymmärrykseen. Ja kirsikkana kakun päällä homopari, jonka elämässä kyllä on sijaa lapselle, vaan ei ihan minkämoiselle tahansa.

Näistä viimeksi mainittu, hillittömän hauska draamallinen farssikomedia Paavo 1,5 pääsee ensi-iltaansa 10.7. New Yorkin katupölyn laskeuduttua. Minulla on ollut ilo ja kunnia päästä toteuttamaan pienen, mutta terhakkaan tiimin osana sellaista, mitä Ypäjän lauteilla ei ole ennen kohdattu – “ihan tavallista” puheteatteria, toki Kari Mäkirannan ja Sari Mäkisen upealla musisoinnilla höystettynä. Paavo 1,5, tuttavallisemmin pelkkä “Paavo”, on lennokas mutta syvällinen tarina siitä, kuinka pieni mutta kiusallinen virhelyönti papereissa voikin aiheuttaa herkullisia ristiriitoja. Lavalla täysin tavis, mutta persoonallinen pariskunta Martti ja Jaakko joutuvat vastoin vauvaunelmiaan kohtaamaan anarkistisen, laitoksesta laitokseen, sijaisperheestä sijaisperheeseen kuin vippamukia kiikutetun Paavon, jonka rankka lapsuus ja nuoruus ovat näennäisesti kovettaneet. Ihmisviha, ennakkoluulot, rakkaus, käsitykset ja niiden muuttaminen – teemoja, jotka vuorottelevat läpi koko näytelmän. Kahden eri kohtaavan tahon henkilökemiat kehittyvät teoksen aikana yllättäviinkin suuntiin, laidasta laitaan.

Mikäli pohdit vielä että tullako katsomaan, mutta näytelmän aihepiiri arveluttaa, ei huolta – tämä ei ole homoseksuaalisudella retosteleva eikä sitä totutun kärkkäästi stereotypisoiva sateenkaarinäytelmä. Käsittelemme aihepiiriä tavalla, jonka se ansaitsee, eli neutraalisti. Myös pientä informatiivisuutta on ilmassa. Alkuperäisen tekstin kirjoittamisen ajoista yhteiskunta on muuttunut vapaammaksi tasa-arvon ja rakkauden kysymyksissä. Homous ei kuitenkaan ole näytelmässämme suoranaisesti kantava teema, ja vaikka kielenkäyttö onkin paikoitellen raflaavaa, hävyttömyyksiin ja kohautuksiin ei ole syytä varautua. Projektillamme ei ole kantaa, agendaa, eikä suoranaista kohdeyleisöä. Ristiriidoistaan huolimatta koko näytelmän ilmapiiri on ennenkaikkea lämmin.

Paavon maihareihin hyppääminen oli harkinnan takana, sillä Westis oli myös tarjolla. Päätin kuitenkin lähteä mukaan ohjaajamme maanittelemana tekemään jotain vähän uutta ja raikasta. Eikä todellakaan harmita! Keväällä Forssan teatterin (FT:n väelle tästä big up!) tiloissa aloitettu näytelmän yhteen niputtaminen on ollut omanlaisensa kasvutarina myös kulissien takana. Vaikka teksti onkin monin paikoin kepeää, on sen vääntäminen näytelmäksi ollut tarkkaa ja harkittua. Oman haasteensa työhön on tuonut se seikka, että teksti on oikeastaan suunnattu sisäteatteriin. Se on kuitenkin osaltaan mahdollistanut erinäköisten nyanssien ja intiimimpien, katsojaa lähellä olevien ratkaisujen tuomista kesäteatterilavalle. Ryhmämme tehtävä ei ole ollut niinkään helppo, mutta totta vie palkitseva. Siunaavaa on ollut myös huomata, että koko porukkamme on täynnä huumormiehiä – niin kulisseissa kuin niiden takanakin kaikkea kannattelee pistävän tasokas läpändeerus!

Mutta niin, palatakseni aiempaan, mikäkö teatterissa sitten niin kovin kiehtoo. Vastaus on monitahoinen, eikä ehkä vielä edes itselleni täysin selvä. Sen voin kuitenkin sanoa, ettei ainakaan lajin helppous. Niin yksin kuin ryhmässä meidän poppoo panostaa laatuun, ja se ei tule itsestään! Ehkä paras vastaus kiehtovuuskysymykseen voisi olla yhteisöllisyys. Se, kuinka porukalla sovitaan, että määrätty ajanjakso eletään samaa näytelmää, ja kuinka luottamus toisiin rakentuu hitaasti mutta varmasti. Kuljetaan kimppakyydeillä, juodaan kahvit yhdessä. Kehutaan toinen toista, mutta muistetaan piruilla kanssa. Euforia ja dysforia. Nauretaan kipeenä ja isketään juttua. Avaudutaan, jos siltä tuntuu, ja luvataan vastavuoroisesti ottaa vastaan toistenkin vuodatus. Lukemattomat, lukemattomilla eri sohvilla nukutut yöt. Ja jos yhdellä on tupakkia, niin kaikilla on tupakkia.

Jo tässä vaiheessa kiitos meidän upealle koplalle! Suurin kiitos ohjaajallemme ja tuottajallemme Töhösen Markukselle, jonka omituinen, mutta hyvänlaatuinen fiksaatio pikkuporukan komedioihin näkyy työskentelyssämme nerokkaina oivalluksina, ja jota on kiittäminen näyttelijäntyömme perusteellisesta ja sujuvasta yleisilmeestä. Edellämainitun assistentille ja toiselle tuottajallemme Ville “The Free Encyclopedia” Sundellille, jonka rooli kuiskaajana, ohjaajan “silminä” ja yleismies-jantusena on ollut elintärkeä, ja joka todennäköisesti pyydettäessä lukisi koko plarimme ulkoa. Ja jumankavita, Välimaan Harri ja Rosenbergin Joona, ette tekään ilman jää! Kaks tappohauskaa kundia, minulle uusia tuttavuuksia, ketkä ovat jaksaneet ja keitä on saanut jaksaa, näiden heebojen kanssa tila tulee taatusti otettua haltuun! He ovat tehneet ennenkin teatteria keskenään, ja sen näkee kaikessa. Siviilielämänsä superfaijat ottavat homoseksuaalin roolinsa haltuun naurettavan uskottavasti!

Kiitos myös muiden prokkisten väelle siitä, että ette ole häätäneet (tai siis no olettehan te yrittäneet) meitsiä jaloista härväämästä, vaan ottaneet enemmän tai vähemmän omaksenne, vaikka toimittaisin mäellä vain tyhjää. Teatterilla on tilaa kaikille, sinne on helppo tulla ja siellä on kiva olla. On ollut hienoa saada yhtyä teidän toimintahenkeenne ja asenteeseen, ja olla osa yhteistä hymyä. Ja syödä teidän safkat.

Sinulle joka luet tätä, kerro kavereille kanssa!! Tästä tulee kokemus niin meille kuin teillekin 🙂 Toivotamme teidät tervetulleiksi poimimaan kovan duunin hedelmiä kanssamme 10.7 alkaen!

 

 

Ypäjän vanhalla pappilalla 5.7.2k19.

-Sampo “1,5” Lepistö,

Passiivis-anarkisti, harrastajanäyttelijä, sanaseppä ja lokki

 

 

 

Top