Katto-Kassisen mietteitä

Katto-Kassisen mietteitä

 

Harmaa lautaseinä. Suuta kuivaa. Ajatukset poukkoilevat vuorosanoista lautaseinän takana olevaan katsomoon ja siellä istuviin ihmisiin. Pitävätköhän he tämäniltaisesta? Se jännittää. Ihan todella jännittää. Kello on jo lähettänyt lähtölaukauksen näytelmälle ja lavalla jo Pikkuveli perheineen antavat kaikkensa. Pian on oma lähtölaukaukseni. Vielä ajatukset poukkoilevat sinne tänne. Parempi kun ei ajattelisi mitään. Kuitenkin viimeiset 10 minuuttia ennen lavalle menoa on harmaata sumua pelonsekavissa tunteissa.

Pelko. Se on kummallinen asia. Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, ja jo muutaman rivin jälkeen se iski. Pelko. Meinasin pyyhkiä koko homman ja painaa kiven alle piiloon. Minulla ei ole minkäänlaista pakkoa kirjoittaa tätä. Blogikirjoitus oli äkillinen päähänpisto enkä maininnut Ypäjän Musiikkiteatterin markkinoinnille että voisin tälläisen väsätä. Kukaan ei tietäisi että aloitin… ja lopetin. Helpotus. Mutta mitä minä pelkään? Sitä etten osaa sanailla kauniita korulauseita? Sitä ettei blogistani tule hyvä? Pilkkuvirheitä, yhdys-sana-virheitä vai mitä ihmettä minä pelkään?

Katto-Kassinen ei pelkää mitään. Katto-Kassinen esittää itsensä aina superlatiivissa. Paras, kaunein, viisain jopa pulskin. Katto-Kassinen on myös omien sanojen mukaan maailmanmestari (piti tarkistaa onko maailmanmestari yhdyssana) kaikessa mihin ryhtyy. Mutta tosiasiassa Kassinen pelkää loppujen lopuksi samoja asioita kuin minä itse. Hyväksytäänkö minut? Jäänkö yksin ihmisten keskelle? “Tykkäät sä musta?”

Aloitin teatteriharrastuksen (taas piti tarkistaa onko yhdyssana) koska kuulin että se on “ihan kivaa” ja aina järkätään ihan hullut bileet prokkiksen päätyttyä tai enskan jälkeen. Nyt rakastan teatteriharrastusta koska se ON kivaa ja aina järkätään ihan hullut bileet. Joskus enskassa, joskus myös siinä välissä, ja sitten vielä karonkka päälle. Tärkeimpänä vaikuttajana tähän rakkauteen on kuitenkin tullut itsetutkiskelu. Teatteri on minulle paitsi hauskaa myös raskasta. Tarinasta, jostain roolista, tai muusta pystyn löytämään itsestäni heikkouksia, epämukavuusalueita, sekä niitä pelkoja. Niiden pelkojen löytäminen, ja varsinkin niiden itselleen myöntäminen on joskus todella vaikeaa, ja vain sitä kautta niistä voi mahdollisesti päästä eroon. Toki teatterissa löytää itsestään niitä mukavuusalueita ja omia vahvuuksiakin.

Minulla on ihan hirmuisen paljon opittavaa Katto-Kassiselta. Joskus olisi ihanaa olla itsevarma tekemisistään ja tehdä asioita ilman epäröintiä itsestään – kuten nyt vaikka tämän blogin kanssa aluksi kipuilin. Nytpä siis luettelen pari asiaa itsestäni tai elämästäni kirkkain silmin superlatiivissa. Tämä onnistuu parhaiten kun rajaa aiheen sopivasti:

Minä olen maailman paras oma itseni.
Olen osana maailman parasta työryhmää tekemässä Katto-Kassista.
Saan olla myös osana maailman parasta Ypäjän Musiikkiteatteria.

Noniin! Jo on voimaantunut olo! Palataan kuitenkin vielä siihen alkuun. Pelkoon.
Hyväksytäänkö minut? Totuus on se, että kaikki eivät hyväksy. Eikä sillä edes ole väliä että KAIKKI eivät minua hyväksy, kun se vaan ei ole mahdollista. Sillä ei ole väliä NIIN kauan kun vaan oikeat ihmiset hyväksyy minut. Läheiset, ystävät, perhe. Kun oikein miettii niin aika mahdottomalta kuulostaa etteikö ne oikeat ihmiset minua hyväksyisi. Siitä päästään Ypäjän Musiikkiteatterin festarikesän lopettajaan. Puhenäytelmä Paavo 1,5. Se kertoo homoista. Liian monella on aito pelko hyväksyykö omat ystävät tai perhe.

Pikku kunnioittava jännitys odottavaa yleisöä kohtaan ennen omaa lähtölaukausta näyttämölle peläten “hyväksytäänkö minut”, on aika pieni pelko.

Ypäjän Musiikkiteatterilla on vielä kaksi näytöstä jäljellä tänä kesänä.
Ti 16.7 Katto Kassinen klo 18
Ke 17.7 Paavo 1,5 klo 19

-Maailman paras Kassinen

MARIAN MATKA: TÄHTIPÖLYÄ JA SUURIA TUNTEITA

MARIAN MATKA: TÄHTIPÖLYÄ JA SUURIA TUNTEITA

Hyväksyn epäuskoisena, että puoli vuotta elämääni täyttänyt vaikuttava projekti, musikaali West Side Story, on nyt ohi.

Alkutahdit

Reilu vuosi sitten kuulin Ypäjän musiikkiteatterin parissa työskennelleeltä ystävältäni, että musikaali West Side Story olisi tulossa Ypäjälle kesäksi 2019. Sydämessäni häivähti heti voimakas ajatus siitä, että haluaisin olla siinä mukana. Muutaman teoksen olin jo aiempina vuosina käynyt Ypäjällä katsomassa ja ajattelin, että nyt voisi olla aika osallistua.

Perheenä pohdimme erilaisia vaihtoehtoja olla mukana teatterin toiminnassa. Asiat menivät jälkikäteen katsottuna juuri niin kuin pitikin eli päädyimme lavalle koko perhe. West Side Storyssa olemme siis olleet koko sakki mukana; yksi Sharks ja kolme Jetsiä. Rooleissamme minä elin omassa rakkaudentäyteisessä kuplassani, ja muut punoivat juonia Sharksien päänmenoksi.

Maria. Rooli, jonka tunsin heti omakseni, ja jossa päätin antaa kaikkeni. Aiemmin olen näytellyt vain yläasteella Aladdin musikaalissa Jasminea. Nyt ”Se on kuin yö” oli vaihtumassa ”Tää yö”:ksi. Marian roolissa pääsisin kehittämään ja toteuttamaan sitä, mitä rakastan; laulua ja tanssia.

Tiukka rytmi

Mitä musiikkiteatterin tekeminen on käytännössä ollut? Suuri osa on ollut ajan järjestämistä, jotta harjoituksiin ja näytöksiin päästään ajoissa lähtemään. Auton pakkaamista oikein varustein, ja joskus väsyneiden lasten sitkeää kannustamista lähtemään taas kerran harjoituksiin. Harjoitukset olivat pitkiä päiviä, jolloin oli pidettävä huolta koko perheen ravinnosta ja viihtymisestä sekä myös oman roolin kehittämisestä ja siihen keskittymisestä. Oma työskentely roolin parissa jatkui joskus yhteisten harjoitusten ulkopuolella pitkälle yöhön.

En voi oikein uskoakaan sitä todeksi, mutta kaikki tämä toteutui pääsääntöisesti sujuvasti. Harjoituksiin ja näytöksiin lähdettiin myös pienempien osalta innostuneesti ja mieli odottavana. Kodinhoito oli se, mistä joustimme.

Harmoninen kokonaisuus

Teoksen ohjaaja ja koreografi toimivat jämäkästi luotseina. Heiltä sain tukevaa ohjausta ja samalla myös omaa tilaa viedä Marian hahmoa eteenpäin. Mariaa muokkasivat myös monet ympärilläni olevat näyttelijät, mutta eniten kaikista rakkaat vastanäyttelijäni Anitan ja Tonyn rooleissa.

Musiikillinen ohjaus oli paitsi ammattitaitoista, myös erittäin hauskaa. Kuinka monet naurut koulun musiikkiluokassa nauroimmekaan, vaikka treenasimme Leonard Bernsteinin haastavia sävellyksiä.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut koko kasan uusia teatterifrendejä. Lapseni ehkä vieläkin enemmän. Olen nähnyt, miten toiset lapset, nuoret ja aikuiset auttoivat ja huomioivat heitä pitkän uurastuksen aikana. Sydän aivan pakahtuu siitä pyyteettömästä rakkaudesta, mitä teatterilla jaetaan. Apua ja huolenpitoa oli aina tarjolla ja saatavilla. Oli se sitten hiusten laittamista, lavastetuunauksia tai sängyn kantamista.

Olen tuntenut ylpeyttä lapsistani, jotka ovat tehneet omia roolejaan täysin rinnoin ja oppineet olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Erityisen kiitollinen olen miehelleni, joka antoi hahmolleni tilaa rakastaa näyttämöllä.

Tekemisen melodia

Mitä olen tästä kaikesta oppinut? Muun muassa sitä, millaista on näyttämöllä reagoida toiseen, sulautua tarinaan, sulautua toiseen ja antaa tunnepuoleni tarinan käyttöön täydellä voimalla ja antaumuksella. Olen oppinut myös kaikenlaista olennaista vaatehuollosta, maskeerauksesta sekä ajan hahmottamisesta esityksiin valmistautumisessa. Huulimaali on muuten erinomainen tuote! Oikeanlainen ravitsemus on ollut tärkeää muistaa, jotta kaiken jaksaa. Flunssaan torjumiseksi söin karmeat määrät raakaa valkosipulia. Se toimi, mutta pahoittelut kaikille. Olen oppinut myös lavasteissa liikkumista, mm. painavissa mekoissa kipuamista ja laskeutumista portaita pitkin niin, että se näyttäisi helpolta. Lisäksi on ollut aivan uskomatonta ymmärtää, kuinka paljon näkymätöntä työtä teatterilla tehdään, jotta teatteri pysyy pystyssä ja esitys saadaan yleisön eteen.

Musiikillisesti olen saanut tässä teoksessa itselleni paljon. Laulaminen huikean orkesterin kanssa on ollut nautinnollista. Harjoitusten ja esitysten myötä äänitekniikkani on kehittynyt. Äänialani on laajentunut ja olen myös kokenut, että äänensävyyni on tullut syvyyttä. Olen saanut todeta, että ne mahdottomatkin nuotit ovat mahdollisia ja laulu kulkee, vaikka pyörii piruettia.

Olen oppinut, kuinka tärkeä työkalu oma tunnepohja ja kokemukset ovat näyttämöllä. Olen kokenut, millaista on antaa sielu puoleksi vuodeksi näyttämölle. Olen kokenut siellä hahmoni kautta suurta iloa ja onnea, leijumista kolme metriä ilmassa. Olen kokenut syvää ystävyyttä, isosiskomaista lämpöä ja välittämistä. Olen kokenut, millaista on torjua ja toisaalla uppoutua toiseen, antaa rakkauden tunteen valloittaa sydämen. Olen kokenut, millaista on kova kipu, kun menettää jotakin itselleen hyvin arvokasta. Tätä kirjoittaessa kipu leviää yhä sydämeen, joka oli jo tehnyt askeleen kohti palautumista tähän maailmaan.

Loppusointu

Viimeinen näytös. Lavasteissa kyynelten nieleskelyä. Yleisön kanssa yhdessä liikuttumista. Lopuksi maljan nostamista kaikista viimeiselle näytökselle. Olen valtavan kiitollinen kaikista kannustavista sanoista, joita olen ympärilläni kuullut sanottavan. Olen nähnyt, että ilman yleisöä ei ole elävää tarinaa.

Tunne, mikä tällä hetkellä, heti 18 näytöksen jälkeen on, on voimakkaan haikea. Olimme mukana perheenä, mutta silti hahmojemme kautta kuljimme omia polkujamme. Nyt jatkamme arjessa taas sitä yhteistä. Mieli ja tunteet ovat käyneet läpi melkoisen mankelin, ja lopulta voi vain hyväksyä, miten ihania hetkiä olen West Side Storyn myötä elänyt.

Taikapölyn seasta Maria laskeutuu takaisin Mariaksi. Ihan tavalliseksi Mariaksi vaan, mutta jonka sydän ei koskaan unohda, mitä westiksen Maria sai kokea kesänä 2019 Ypäjän lavalla, New Yorkin hämyisillä kaduilla.

Maria Eklund

Loimaalla 8.7.2019

 

Anarchy in the YMT!

Anarchy in the YMT!

 

Toisinaan pohdin, mikä on se merkillinen voima, joka saa kiihkomielisimmän lätkäfanin unohtamaan hallien ja areenojen melskeessä, että kuusi euroa jaffapullosta on oikeasti kallista. Tai karavaanarin hilaamaan aisa punahehkuisena futuristista uretaanimurkulaa Hangosta Kuusamoon, vaikka kotona olisi lattialämmitys ja tilava keittiö. Puhumattakaan maratoonareista, jotka jyvittävät valtaosan ajastaan vaahto suupielistä roikkuen kylää laidasta laitaan juoksemiselle, vaikka teeveestä tulisi helpompiakin tapoja etsiä elämyksiä. Tämä pohdinta päätyy usein samaan, helppoon vastaukseen – kyseessä lienee intohimon perimmäinen olemus.

Samanlaisia pohdintoja saattaa joku hyvinkin käydä teatteri-ihmisistä. Tämän kevään ja kesän aikana hulina Ypäjän musiikkiteatterin ympäristössä Pappilanmäellä on ollut melkoista. Festivaaliohjelmassamme kolme eri teosta ja miljöötä vaihtuvat toistuvasti lennosta. Yhtäällä katujengien vihainen kamppailu elintilastaan ja katujen herruudesta. Toisaalla pikkupoika, jonka kumman todellinen mielikuvituskaveri ei vain tahdo mahtua muiden ihmisten ymmärrykseen. Ja kirsikkana kakun päällä homopari, jonka elämässä kyllä on sijaa lapselle, vaan ei ihan minkämoiselle tahansa.

Näistä viimeksi mainittu, hillittömän hauska draamallinen farssikomedia Paavo 1,5 pääsee ensi-iltaansa 10.7. New Yorkin katupölyn laskeuduttua. Minulla on ollut ilo ja kunnia päästä toteuttamaan pienen, mutta terhakkaan tiimin osana sellaista, mitä Ypäjän lauteilla ei ole ennen kohdattu – “ihan tavallista” puheteatteria, toki Kari Mäkirannan ja Sari Mäkisen upealla musisoinnilla höystettynä. Paavo 1,5, tuttavallisemmin pelkkä “Paavo”, on lennokas mutta syvällinen tarina siitä, kuinka pieni mutta kiusallinen virhelyönti papereissa voikin aiheuttaa herkullisia ristiriitoja. Lavalla täysin tavis, mutta persoonallinen pariskunta Martti ja Jaakko joutuvat vastoin vauvaunelmiaan kohtaamaan anarkistisen, laitoksesta laitokseen, sijaisperheestä sijaisperheeseen kuin vippamukia kiikutetun Paavon, jonka rankka lapsuus ja nuoruus ovat näennäisesti kovettaneet. Ihmisviha, ennakkoluulot, rakkaus, käsitykset ja niiden muuttaminen – teemoja, jotka vuorottelevat läpi koko näytelmän. Kahden eri kohtaavan tahon henkilökemiat kehittyvät teoksen aikana yllättäviinkin suuntiin, laidasta laitaan.

Mikäli pohdit vielä että tullako katsomaan, mutta näytelmän aihepiiri arveluttaa, ei huolta – tämä ei ole homoseksuaalisudella retosteleva eikä sitä totutun kärkkäästi stereotypisoiva sateenkaarinäytelmä. Käsittelemme aihepiiriä tavalla, jonka se ansaitsee, eli neutraalisti. Myös pientä informatiivisuutta on ilmassa. Alkuperäisen tekstin kirjoittamisen ajoista yhteiskunta on muuttunut vapaammaksi tasa-arvon ja rakkauden kysymyksissä. Homous ei kuitenkaan ole näytelmässämme suoranaisesti kantava teema, ja vaikka kielenkäyttö onkin paikoitellen raflaavaa, hävyttömyyksiin ja kohautuksiin ei ole syytä varautua. Projektillamme ei ole kantaa, agendaa, eikä suoranaista kohdeyleisöä. Ristiriidoistaan huolimatta koko näytelmän ilmapiiri on ennenkaikkea lämmin.

Paavon maihareihin hyppääminen oli harkinnan takana, sillä Westis oli myös tarjolla. Päätin kuitenkin lähteä mukaan ohjaajamme maanittelemana tekemään jotain vähän uutta ja raikasta. Eikä todellakaan harmita! Keväällä Forssan teatterin (FT:n väelle tästä big up!) tiloissa aloitettu näytelmän yhteen niputtaminen on ollut omanlaisensa kasvutarina myös kulissien takana. Vaikka teksti onkin monin paikoin kepeää, on sen vääntäminen näytelmäksi ollut tarkkaa ja harkittua. Oman haasteensa työhön on tuonut se seikka, että teksti on oikeastaan suunnattu sisäteatteriin. Se on kuitenkin osaltaan mahdollistanut erinäköisten nyanssien ja intiimimpien, katsojaa lähellä olevien ratkaisujen tuomista kesäteatterilavalle. Ryhmämme tehtävä ei ole ollut niinkään helppo, mutta totta vie palkitseva. Siunaavaa on ollut myös huomata, että koko porukkamme on täynnä huumormiehiä – niin kulisseissa kuin niiden takanakin kaikkea kannattelee pistävän tasokas läpändeerus!

Mutta niin, palatakseni aiempaan, mikäkö teatterissa sitten niin kovin kiehtoo. Vastaus on monitahoinen, eikä ehkä vielä edes itselleni täysin selvä. Sen voin kuitenkin sanoa, ettei ainakaan lajin helppous. Niin yksin kuin ryhmässä meidän poppoo panostaa laatuun, ja se ei tule itsestään! Ehkä paras vastaus kiehtovuuskysymykseen voisi olla yhteisöllisyys. Se, kuinka porukalla sovitaan, että määrätty ajanjakso eletään samaa näytelmää, ja kuinka luottamus toisiin rakentuu hitaasti mutta varmasti. Kuljetaan kimppakyydeillä, juodaan kahvit yhdessä. Kehutaan toinen toista, mutta muistetaan piruilla kanssa. Euforia ja dysforia. Nauretaan kipeenä ja isketään juttua. Avaudutaan, jos siltä tuntuu, ja luvataan vastavuoroisesti ottaa vastaan toistenkin vuodatus. Lukemattomat, lukemattomilla eri sohvilla nukutut yöt. Ja jos yhdellä on tupakkia, niin kaikilla on tupakkia.

Jo tässä vaiheessa kiitos meidän upealle koplalle! Suurin kiitos ohjaajallemme ja tuottajallemme Töhösen Markukselle, jonka omituinen, mutta hyvänlaatuinen fiksaatio pikkuporukan komedioihin näkyy työskentelyssämme nerokkaina oivalluksina, ja jota on kiittäminen näyttelijäntyömme perusteellisesta ja sujuvasta yleisilmeestä. Edellämainitun assistentille ja toiselle tuottajallemme Ville “The Free Encyclopedia” Sundellille, jonka rooli kuiskaajana, ohjaajan “silminä” ja yleismies-jantusena on ollut elintärkeä, ja joka todennäköisesti pyydettäessä lukisi koko plarimme ulkoa. Ja jumankavita, Välimaan Harri ja Rosenbergin Joona, ette tekään ilman jää! Kaks tappohauskaa kundia, minulle uusia tuttavuuksia, ketkä ovat jaksaneet ja keitä on saanut jaksaa, näiden heebojen kanssa tila tulee taatusti otettua haltuun! He ovat tehneet ennenkin teatteria keskenään, ja sen näkee kaikessa. Siviilielämänsä superfaijat ottavat homoseksuaalin roolinsa haltuun naurettavan uskottavasti!

Kiitos myös muiden prokkisten väelle siitä, että ette ole häätäneet (tai siis no olettehan te yrittäneet) meitsiä jaloista härväämästä, vaan ottaneet enemmän tai vähemmän omaksenne, vaikka toimittaisin mäellä vain tyhjää. Teatterilla on tilaa kaikille, sinne on helppo tulla ja siellä on kiva olla. On ollut hienoa saada yhtyä teidän toimintahenkeenne ja asenteeseen, ja olla osa yhteistä hymyä. Ja syödä teidän safkat.

Sinulle joka luet tätä, kerro kavereille kanssa!! Tästä tulee kokemus niin meille kuin teillekin 🙂 Toivotamme teidät tervetulleiksi poimimaan kovan duunin hedelmiä kanssamme 10.7 alkaen!

 

 

Ypäjän vanhalla pappilalla 5.7.2k19.

-Sampo “1,5” Lepistö,

Passiivis-anarkisti, harrastajanäyttelijä, sanaseppä ja lokki

 

 

 

Vielä kerran – näyttämön sivusta nähtyä

Vielä kerran – näyttämön sivusta nähtyä

 

Paikka; teatterialue, Ypäjän Musiikkiteatteri. Aika; kaksi (2) tuntia esityksen alkuun.

Kenttähenkilöstö, siis kahviopalvelu, makkarakioski, ruusukioski, lipunmyynti, liikenteenohjaus, järjestyksenvalvonta saapuu valmistelemaan oheispalveluja. Pulla-auto on käynyt paikalla aiemmin päivällä ja pääemäntä on käynyt kuittaamassa tuoreet leivonnaiset illan tarjontaan.

Näyttelijät saapuvat. Moikkaillaan. Vaihdetaan muutama sana. Joskus ja jotkut saattavat hieman heittää herjaa ja hälistäkin. Mutta ilmeistä ja olemuksista heijastuu nouseva jännitys ja keskittymisen kasvu.

Kaksi tuntia ennen esityksen alkua, miksi niin varhain. Siksi, että ennen kuin sinä katsoja saat heidät silmiesi nähtäviksi  ja korviesi kuultaviksi, heillä on monta ja monenlaista tekemistä.

Suojassa ollut tarpeisto on vietävä paikoilleen. Jokaisella on oma tonttinsa ja tehtävänsä sen suhteen. Onpas tarkkaa, onko niillä nyt niin väliä? On niillä. Ajattelepa, jos vaikka Marian parvekkeen tikkaat olisi unohdettu asettaa paikoilleen. Kuinkas kävisi koko parvekekohtauksen? Saattaisivat jäädä rakkauden ensiaskeleet ottamatta.

On meikattava. Jokainen hoitaa sen itse. Saattaa olla, että et sitä juuri huomaa, mutta kyllä naisten ja tyttöjen kauneutta ja miesten ja poikien komeutta on kohennettu ja korostettu meikkauksin. Huomaisit kyllä, outona arkisuutena, jos semmoinen olisi jätetty tekemättä.

On pukeuduttava rooliasuun. Niitä saattaa olla useita, siis yhdellä ja samalla näyttelijällä eli esitys voi vaatia useitakin asunvaihtoja, joko osittaisia tai koko asua koskevia. Vaihtovaatteet on vietävä paikoilleen eli lähelle sitä sisääntulon (näyttämölle tulo) asemaa, josta kyseisessä asussa näyttämölle tullaan. Eikä niitä sinne miten tahansa voi mytytä, vaan harkittuun järjestykseen ja ripustukseen, jotta vaihto sujuu, sillä se voi olla hyvinkin nopea.

Tuon kaiken ohessa on keskityttävä ja viritettävä itsensä esitystilaan. Kukin tekee sen omalla tavallaan. Joku verryttelee ja venyttelee monipuolisesti, ihan fyysisesti (Riff). Joku kävelee muista kauemmas ja kävelee  (Tony, Krupke). Joku istuu muiden keskellä, mutta omassa olossaan (Glad Hand). Joku kertaa tanssiaskelia (?). Millainen mentaalinen prosessi kunkin päässä jyllää, sitä ei voi nähdä, mutta sisäänpäin kääntyneet katseet kertovat, että prosessi on meneillään.

Aika; yksi (1) tunti esityksen alkuun. Kentällä kahvit on keitetty, ensimmäiset makkarat paistettu, liikenteenohjaimet ja opasteet laitettu paikoilleen ja kenttähenkilöstö on valmiina palvelupaikoillaan.  Lipunmyynti avautuu ja ensimmäiset katsojat saapuvat teatterille.

Orkesterilaiset saapuvat. Mäksä (kapellimestari) ottaa näyttelijät äänen avaukseen orkesterilavan ääreen ja tahdittaa avausta korva tarkkana pianollaan. Käyvät läpi tuttuja fraaseja. Saattaa Mäksä kertauttaa jonkin esityksen laulunumeroista, jos on havainnut siinä kertauksen tarvetta. Avauksen äänet kantautuvat kentälle ja virittävät katsojiakin esityksen tunnelmiin.

Avauksen lopuksi menevät rinkiin pyörölle ja Mäksä huudattaa Heleijjaa! Yhteinen voimaannutus ennen esitystä.

Jossain välissä ovat näyttelijät ottaneet mikrofoninsa ja teipanneet ne otsilleen tai poskilleen. Äänitarkkaaja on kopissaan käynnistänyt äänitekniikan ja kokeillut kaiken toimivuuden ja valmistautuu hoitamaan esityksen äänellisen toiston toimivuuden.

Näyttämölle komennetaan hiljaisuus, siellä ei saa enää oleilla, eikä sen kautta kulkea. Ollaan valmiita ottamaan katsojat sisään.  Katsomo avataan ja sieltähän te tulette, te katsojat, tärkein tekijämme. Tulette toivottavasti suuremmin määrin, kuin me. Meitä on esityksen aikana paikalla rapiat sata naista ja miestä, tyttöä ja poikaa, lasta ja aikuista. Lavastemiähenä mulla siälä mittään, kuha teen tämmösiä sivuhavvaintoja. Paitti jos lavasteisa on joku paikka repsahtanu, ni sillon sitä joutuu korjaushommiin.

Te katsojat, vaikka te olette tärkein tekijämme, niin emme me tätä pelkästään teille tee. Kyllä me teemme tätä myös itsellemme ja toisillemme. Teatterimme on yhteisö kaikkine inhimillisine piirteineen, toveruus, kumppanuus, ystävyys, rakkaus, inho, vihaisuus, kiukku, raivo, välittäminen, piittaamattomuus, usko, luottamus, epäluulo, odotus, pettymys, toivo, pelko, laiskuus, ahkeruus, oppiminen, jämähtäminen, jääräpäisyys, joustavuus, kasvu, kehitys, Et Cetera (mikä ihana nimi!). Ihmiselle on välttämätöntä kuulua johonkin yhteisöön. Ilman yhteisöä ja semmoiseen kuulumista emme ole mitään, emme yksilöinä, emme lajina. Rupesinpas mää ny vilosoohviseks. Mu semmoseenki tää meitin yhteisö meittiä houkuttaa. Ja koukuttaa! Olleen mukana. Kuulumaan! Tuu sääki!! Mukkaan!!!

Aika; kymmenen (10) minuuttia esityksen alkuun. Orkesteri asettuu paikoilleen, tarkistaa instrumenttinsa ja virityksensä ja istuu hiljaa, keskittyvät hekin.

Katsomoon saavutaan ja siellä soristaan Näyttämöllä ja orkesterilavalla on hiljaista. Näyttelijät siirtyvät, jos eivät ole jo siirtyneet lähtöasemiinsa, joista navetta on yksi, hiljainen ja keskittynyt sekin. Kentältä siellä asioimaan joutuva, hänkin liikkuu vaivihkaa, puhuu hiljaa, jos on tarpeen puhua, liikkuessaan väistää näyttelijää ja toimittaa asiansa mahdollisimman nopeasti. Sama malli jatkuu koko esityksen ajan, mitä nyt väliajalla voidaan hetki helpottaakin hiljaisuutta ja antaa pieni tauko esiintyjien keskittymiselle, joka sinällään ei saa herpaantua. Virityksen on säilyttävä, pidettävä. Maria sitä joutuu pitämään pisimpään, vielä kumarrusten ja aplodienkin alettua. Vasta Tonyn tulo sallii hänen vapauttaa itsensä siitä. Vaikka ei se vapautus hetkessä mene, ei hänellä, eikä kellään muullakaan. Siitä enemmän peremmällä.

Aika; noin yksi (1) minuutti esityksen alkuun. Kuulutus kertoo ajan. Mäksä ensimmäisenä esiintulijana kuopii telineissään (sillä mittään telineitä ole, mu kuappia vois olla, jossei navatasa olis sementtipermanto, on se ni monta kertaa siittä sitä lähtöönsä tehny).

Aika; esitys alkaa. Ja Mäksä lähtee, kävelee näyttämön keskelle, ottaa hatun päästään ja kumartaa. Te taputatte. Mäksä laittaa lakin päähänsä ja alkaa napsutella sormiaan, viittaa teidät mukaan. Osa alkaa napsuttaa, osa taputtaa tahtiin, Mäksä kävelee orkesterilavalle, viittaa mennessään orkesterin istumaan, istuu itsekin tuolilleen, käsi yhä napsuttaa tahtia, muuttaa liikkeen tahdin viittomaksi, nostaa kätensä koskettimiston ylle, laskee sormensa koskettimille ja esitys räjähtää käyntiin!

Näyttelijätkin lähtöasemissaan ovat laskeneet, odottaneet kukin sitä iskua, jolla liikkeelle ja esiin, toisilla aiemmin, toisilla myöhemmin. Sitä laskiessa pulssi takoo toista sataa. Näyttelijöillä se ei ole ihan kokoaikaista, mutta orkesterilaisilla taitaa olla, nyt sisään, nyt ulos, jatkuvaa laskemista ja nuottien seuraamista, vaikka esityksen osaaminen soittajilla päässä ja käsissä ja sormissa onkin, rumpalilla vielä jaloissakin. Ja Mäksä tahdittaa. Esityksen dynamiikka ja rytmitys on metka asia. Parastaan pitää jokaisen tehdä, kuten tekevätkin, on olo mikä tahansa, on tilanne töissä tai kotona tai elämässä yleensä mikä tahansa. Sääkin vaikuttaa. Kovin kuuma, ei hyvä, uupumus uhkaa iskeä, vaikka kuinka vettä joisi. Kovin kylmä, ei hyvä, vaikka orkesterikatoksessa onkin säteilylämmittimiä ja navetassa tehokas lämpöpuhallin. Kevyissä tamineissa ja hennoissa hepenissä ollaan ja esiinnytään, naiset ja tytöt varsinkin. Katsojana et taitaisi juuri tykätä, jos Anitalla villahousut vilahtaisivat helman alta taikka Maria toppatakkia yllään pitäisi.

Niin mennään ensimmäistä esityspuoliskoa kohti puoliaikaa. Kentällä touhutaan ja valmistaudutaan puoliaikapalveluihin. Ripeästi, mutta hiljaisesti, jotta ei häiritä esitystä. Keskittynyt hiljaisuus vallitsee myös näyttämön sivuilla ja takana. Näyttelijät vaihtavat asujaan ja asemiaan. Vaihdokset vaativat toisinaan äkkiväärää vauhtia, niin asun, kuin asemankin vaihdossa. Ja matkakin voi olla melko pitkä, siis vaihtaa asemaa.

Muuan kesän vahvimmista kokemuksista. Westiksessä on mukana monta lasta. Siinä näyttämön sivussa, navetan edustalla näen, kun pieni näyttelijä vaihtaa asemaa. Kasvot ovat vakavat, suu on huolekkaassa, mutta tärkeydestä ja tähdellisyydestä kertovassa mutrussa, katse on kirkas mutta keskittyneesti sisäänpäin kääntynyt ja pienet jalat vievät vipeltäen pientä näyttelijää kohti seuraavaa sisääntuloasemaa. Siinä saattaa vipeltää tuleva suuri näyttelijä. Suuri nytkin, vaikka vielä pieni onkin, niin aidosti ja vaikuttavasti mukana. Minua hymyilyttää ja samaan aikaan liikutus kuristaa kurkkua.

Aika; noin yksi kolmekymmentäviisi (1:35) esityksen alusta. Ensimmäinen puolisko päättyy hämmentävästi. Riff ja Bernardo makaavat kuolleina näyttämöllä. Poliisit kohauttelevat olkiaan. Perin vmainen komisario Schrank kaivaa savuketta rintataskustaan. Kuulutus kertoo: Väliaika, kaksikymmentä minuuttia. Voi olla, että katsojana et nyt oikein tiedä, mitä tehdä, taputtaa kuuluisi ja väliajalle pitäisi lähteä. Meitä saattaa hykerryttää, Tuomoa (ohjaaja) varsinkin. Elämä ei ole itsestäänselvyyksiä, joten semmoisia ei pidä olla teatterinkaan, kesäteatterin varsinkaan. Ei ainakaan Tuomon, eikä meidänkään mielestämme!

Aika; väliajan jälkeen. Toinen esityspuolisko huipentaa tarinan draaman kaaren. Koko katsomo hytkähtää, penkit heilahtavat, kun te katsojat pelästytte Chicon ampuessa Tonyn. Ampuu parhaimmillaan suoraan teitä kohti, joten, paitsi hätkähdätte laukauksen ääntä, näette myös suuliekin ja ruutiroiskeet piipun suulta. Nieleskelen itkua katsomon sivussa Marian surun, epätoivon ja raivon edessä. Niin saattaa tehdä osa teistäkin katsomossa.

Aika; esityksen loppu. Sekin on hykerryttävän hämmentävä. Se vmainen komisario seistä töpöttää typerän näköisenä näyttämöllä. Maria itkee Anitan olkapäätä vasten. Kaikki muut ovat kadonneet. Ja sitten navetasta juoksee joukko lapsia kaarena käsi kädessä kumartamaan. Perässä muut vuorollaan. Anitakin jättää Marian yksin suruunsa lähtiessään hoviniiauksiin Riffin ja Bernardon kanssa. Vasta Tony, viimeisenä kumartamaan juoksijana vapauttaa Marian surustaan. Vaan ei vapauta esitysvirityksestä. Ei vapaudu itsekään. Eivät vapaudu muutkaan. Ei se hetkessä käy. Osa teistä katsojista poistuu näyttämön kautta, käy kiittämässä, käy keskustelemassa, auttaa virityksen vapautusta.

Aika; ei se pääty. Esityksen perään on suojaa vaativa tarpeisto siirrettävä suojiinsa. Vaatteet on vaihdettava rooliasusta arkiasuun ja rooliasut on järjestettävä seuraavaa esityskertaa varten. Joskus jopa otettava mukaan parsimista ja paikkaamista ja pesua ja prässäämistä varten. Meikkkien poisto saattaa jäädä kodin kylpyhuoneeseen. Mutta orkesterikatos on suljettava ja navetta on siistittävä ja suljettava. Kentällä on tehty samoja lopetus- ja sulkutoimia.

Aika; se jatkuu. Itse nieleskelen itkua näyttämön sivussa. Se on ohi, se on päättynyt. Takana on monta nautinnollista hetkeä laulun, tanssin ja soiton parissa. Surun ja ilon, onnen ja ahdistuksen, raivon ja rakkauden ilmaisun parissa. Eivätkä ne pääty, ne surut ja ilot, ne onnet ja ahdistukset, ne raivot ja rakkaudet. Ne jatkuvat niin kauan, kuin elämä jatkuu. Ja jatkuuhan se, jos ei juuri minussa, niin meissä kumminkin. Meissä ihmisissä (vaikka pahalta nyt näyttääkin). Paitsi yleensä meissä ihmisissä, niin eritoten meissä ihmisissä Ypäjän Musiikkiteatterissa. Tule mukaan. Tule katsojana. Tule teatterimme toimijana. Tule kentälle, tule orkesteriin, tule näyttämölle. Tule mukaan, kuulu yhteisöön ja ole. Olemassa!

semmoseen päätys ny Lavastemiäs

Kohta se on takana!

Kohta se on takana!

Kirjoitan tätä tiistai-iltana 2.7. Westiksen esittäjät ja palveluhenkilöstö ovat parastaikaa saapumassa teatterimäelle. On alkamassa Westiksen viidenneksi viimeisin esitys.

On sen kanssa eletty!  Sen Westiksen! Teatterimme johtokunta sekä Tuomo (ohjaus), Iiris (koreografia), Mäksä (musiikin johto), Piritta (puvustus) ja Sampsa (lavastussuunnittelu) kait pisimpään. Näyttämöläiset ja orkesterilaiset ensin pitkähkön harjoituskauden ja sen perään intensiivisen esityskauden. Markkinointi ja myynti, kahvio ja tekniikka, järjestyksenvalvonta ja tarpeisto toimissaan, ensin sinnikkäästi suunnittelussa ja sitten sinnikkäästi toteutuksessa.

Meitin lavastustyäryhmä, Osmo, Roosa ja ukot on eläny sen kans kolme kuukautta. Niistä kaks ja puali arkisin täyspäiväsesti. Semmoset parituhatta henkilötyätuntia on tullu tehryks. Jokku niistä pyhäsinki. Tolla PV:llä se on ollu urakka viälä pirempi ja monipualisempi, ko alkos joskus viime vuanna kattomon rakenteitten kans ja jatku siittä si vaan näyttämöharjotuksissa ja lavastuksesa, kaikisa niisä sammaanki aikaan. Se on PV ollu mukana kaikisa meitin esityksisä vuaresta 1985 alkain. On se vähä änkyrä, nykki naulas lavastushommisa sähkötaulun paarihyllysä keskelle (se on Westiksesä paarinpitäjä Doc, vaikka paaria pikemmi se taitas olla rohroskauppa, mutta sillä mittään rohroksia hyllysänsä), vaikka paarin ovipielesä olis ollu sille, meinaan sähkötaululle parree paikka, hyvin olis mahtunu, kaks ja puali senttiä olis viälä jääny tillaaki. Mu tosa Vilunsoittajasa, ko se oli Tevje, ni se oli parempi, ko kaikki muut, jokka siinä roolisa oon nähny ja niitä on monta ja joukosa monta niminäyttelijjääki. Kyllä siittä joku neuvvos pitäs leipoo! Jonkun kaapin päälle?

Kansamme ovat eläneet myös yhteis- ja työ- ja yhteistyökumppanimme: Ypäjän kunta, Ypäjän metalli, Salmen Markku ja pojat sekä Korpela ja pojat.  Ja Sallilan Sähkö. Ja muutama muuki. Kiitos teitille! Ei mei ilman teittiä oikein pärjättäis!

Kello on kahreksanoista. Kohta Mäksä ottaa porukan äänenavaukseen, jonka lopuksi hän pistää porukan piiriin pyörölle ja huurattaa joukolla Heleijjaa! Parriinki kertaan! Että nyt keskityttään ja ollaan valmiit ottaan kattojat sissään. Ja sieltä ne si tullee. Tei kattojat. Meitin olemasa olon perustat. Mitäs mää teitistä muuta.

Tänään tiistaina kirjoitan tätä. Huomenna keskiviikkona istumme, vaimoni ja minä katsomossa maksavina katsojina. Helsinkiläinen ystäväpariskunta halusi varta vasten ajaa illaksi Ypäjälle katsomaan, mikä ja millainen on Ypäjän Musiikkiteatteri. Halusivat meidät mukaan katsomoon jakamaan yhteistä teatterielämystä.

Edellinen katsomokertani on viime lauantailta, leppeässä suvi-illassa. Kun Chino ampui Tonyn, koko katsomo hytkähti, ihan fyysisesti, kaikki penkit heilahtivat. Ja silloiset katsojakumppanini, turkulainen ystäväpariskunta, ammattinäyttelijöiden vanhempia, he herahtivat itkuun. Vahva on teatterin vaikutus parhaimmillaan. Harrastajateatterinkin! Joskus varsinkin sen.

Huomenna on neljänneksi viimeisin esityskerta. Sääennuste luppaa kalseeta keliä. Mu kyllä tei teette siittä kuuman, siittäki verosta (veto, esityskerta). Se alkaa siittä, ko matami tullee tuhraamaan rahvitteja ja lapset heittää sitä kananmunalla (kohtauksen ajoitus ei kyllä ole vieläkään ihan kohdallaan) ja siittä se si jatkuu. Yks kommee on se, ko Rihvi mennee airan ylitte ihan heittämälä ja si se on kohta juttelemasa Tonyn kans. Ja ko Rihvi ja Anyporys ottaa yhteen ja tanssaa kuvioita, se on kans yks kommee. America on mun  ehroton suasikki. Pänti vettää kuumastiko, ko airot latinot ja mimmit tanssaa ja laulaa ja helmat heiluu, että tekis miäli nousta penkiltä ja ruveta tanssaan mukana. Anitasta en si saa silmiäni irti, ko se vaan näkkyy. Ja si se Marian ja Tonyn rakkaus, siinä on raketiaa ja välillä samasa komiikkaaki (Tony ja Maria esittelemässä vanhempiaan ja  haavettaan lasten avulla – nerokas kohtauskuvio Tuomolta) ja lopuks itkettää, ko kattoo Mariaa kualleen Tonyn ääresä. Vaikka ihan toista, ni nousee miäleen Viulunsoittajasta, ko oli Riina polvillaan rukoilemassa vapautusta Tzeitelille järjestetystä avioliitosta, ”kaivan ojia, kannan kiviä” – sormet uurtavat näyttämön soraa, vääristyvä suu, painuva pää, koukistuva olemus ja se ääni, särkyvä ja särisevä, katsomossa itkevät äidit, isätkin rykivät ja räpyttävät tavallista tiheämmin silmiään – rajuin, rujoin ja vaikuttavin kohtaus tässä toteutuksessa. Samaa tuskaa, raivoa, surua, epätoivoa ja niiden aitoa ilmaisua on Mariassa ehdottoman ja lopullisen edessä. Ei voi tunteva ja ajatteleva katsoja olla itkemättä!

Ja si ne tanssaajat, se tanssiryhmä. Ja ne kaikki lapset ja nuaret. Nimeltä emmää voi teittiä sannoo, mu uppeita ootte koko porukka. Meitin teatterin tulevaisuus!! Huamaa kaks huutomerkkii!!! (Ny niitä on jo kolme!!!!) Loppus laskutaito.

Meitin naiset näyttämölä, net on kans yksiä syrämmensilpojia koko porukka. Nykki net Jetsien tytöt ja si ne ompelimo ja Sharksien naiset. Seki, joka juoksee essiin esittään Karillakin keulakuvvaa, ko Sharksit semmosesta unelmoiva, meinaan Karillakista. Yhtä tota oon vuasia kattony, naapurin tyttöö, joka kasvaa ja kehittyy meitin teatterin myätä. Siinäki yks silpoja juur syntymäsä.

Kuumaa on keskiviikkona, vaikka ilta onkin kylmä. Neljänneksi viimeisin esityskerta. Alkaa haikeus hiipiä mieleen. Kohta se on takana. Vaikka kuinka on eletty yhdessä, kohta on aika luopua. Vaan ei luovuttaa. Ensi vuonna uudestaan. Katsojana saatat tavoittaa vain välähdyksen siitä, mitä harrastajateatteri voi tekijöilleen tarjota. Tiivis yhteisö, kaikkine ihmisen kiemuroineen. Kipua ja kärsimystä, tuskaa ja toivoa, iloa ja onnea, riemua, toveruutta, ystävyyttä, kehitystä, kasvua – täyttä elämää, joskus jopa itseään isompaa.

Meitillä on pullaa nuarista miähistä (ja vanhemmistaki rakentamistaitosista). Jos sulla on yhtään eppäilystä semmoseen suuntaan, joko näyttämöön taikka sen rakentamisseen taikka vaikka kumpaanki, ni tules kattoon meittiä ja tules mukkaan. Koitas olla ny rohkee. Sitä et si jatkosa karu.

Nyt tiistaina, kirjoituksen tässä vaiheessa kello on jokseenkin kaksikymmentäyksi. Olette toisen puoliajan alussa. Haikeus hiipii mieleen. On aika luopua. On aika pitää yllä kestävää. On aika alkaa uudet unelmat, vaikka vanhatkin, samat, kuin entiset, niin silti uudet. Me olemme ja elämme ajassa, eikä se odota, ei muuta, kuin sitä, että olemme mukana – eikä se sitäkään odota, vaan vie meitä muassaan – olemme mukana tahi emme. Vanhaa ja uutta, omaa ja lainattua, varastettuakin, sinistä ja valkoista, eikä värillä niin väliä, jahka se on omin valittu ja maalattu. Me olemme – mukana ajassa ja maailmassa – me olemme Ypäjän Musiikkiteatteri. Ole Sinäkin. Mukana. Mukanammekin!

toivos Lavastemiäs

Teatterilapsi

Teatterilapsi

 

Olen päässyt kurkistamaan teattereiden parrasvalojen taustoihin syvemmin, kun oma lapsi on innostunut näyttelemisestä ja tästä harrastuksesta. Tutuksi on tullut Forssan teatteri, pieni teatterikoulu, Rauhaniemen kesäteatteri ja nyt uutena tämän kesän myötä Ypäjän musiikkiteatteri, jossa tyttäremme Klaara näyttelee Katto-Kassisessa pikkuveljeä.

Ilolla olen antanut tyttäreni erilaisiin proggiksiin, kun olen saanut huomata, miten hienosti hänet aina otetaan vastaan uuteen ja miten porukasta hitsautuu aina tiivis sen hetkinen ”perhe”. Hän on saanut paljon uusia ystäviä, aikuisia, lapsia ja nuoria elämäänsä tätä kautta. Teatterin yhdessä tekemisestä uskon jokaisen saavan paljon tärkeitä taitoja elämäänsä.

Ihaillen olen päässyt seuraamaan ihmisten omistautumista harrastukselleen teatterin parissa. Se vie paljon aikaa, olet sitten taustajoukoissa tai näyttämöllä. Yhden näytelmän tekemisessä on valtavasti työtä, kun kokonaisuus rakentuu. Harjoitustunteja kertyy, rekvisiittaa, asusteita, ym. hankitaan ja suunnitellaan. Lavasteet ja musiikki on iso myös iso kokonaisuus. Ja miten tärkeää työtä kokonaisuuden kannalta on taustoissa kahvinkeitto, makkaranpaisto ja lipunmyynti, että siellä on riittävä määrä tekijöitä jokaiseen näytökseen. Uskon, että iloinen yhdessä tekeminen ja tyytyväiset kävijät ovat paras palkinto tehdystä työstä.

Ypäjällä miljöö ja puitteet ovat upeat. Kolme erilaista näytelmää pitää kesän vilkkaana, jotka kaikki kannattaa käydä katsomassa. Jokainen seudullamme tehty näytelmä ansaitsee katsojansa. Kannustankin kiertämään juuri Sinua katsomaan kaikki seutumme näytelmät. Paras palaute ja kiitos tehdystä työstä on täydet katsomot katsojia.

Aurinkoista kesää!

Kaisa Lepola

Orotuksia?

Orotuksia?

Juhannus on ny si juhlittu ja eresä on, mitä ny si itte kullaki, mu kessää kumminki. Meitillä täsä Ypäjän Musiiikkiteatterisa eresä on esityskauren jatko. Mun miälestä alku on hyvin veretty, innolla ja tairolla. Ny on si kans eresä taas se ikiaikane onkelma, meinaan virreyren (vireyden) pito. On keli mikä vaa ja oma olo kans, ni aina esityksen alla tarttee hakkee semmosta, että täysillä sitä taas mennään. Nii mei koitetaan!

Semmosta täsä Jussin aikana oon hunteerannu, että ko teittiä ylleisöö mahtuis meille enempiki, ko on ollu, ni mitäs tei mahratte näistä meitin valittemista kappaleista oikein ajatella ja orottaa? Tämä West Side Story ko on musikaalina lassikko ja sen alkulähre on viälä enempi lassine, ko se on toi Shakespearen Romeo ja Julia. Kummakki on tarinoita ihmisenä olon ropleemista, että mää ja mei vaa ollaan tärkeitä ja muut on vihollisia. Että piänestäki syystää saaraan aikaan iso riitä ja lopulta ollaan si valmiita tappamaan ja tapetaanki. Ja samalla kummakki on si kans tarinoita rakkauresta, joka mennee niitten omien rajojen ylitte. Ja kummakki, ei ne mittään satuja, net on tositarinoita. Kattos ympärilles , ni Suamesa, ko koko maailmasa.

Onks tämmöset tarinat si joteski sopimattomia kesäteatterriin? Että ko televiisio ja lehret on semmosia juttuja täynnä, ni ei semmosta kesäteatterisa halluu kattoo? Riitaa ja tappamista. Rakkautta?

Tätä hunteeratesa tuli si pariki asiaa miäleen.

Ensmäseks tuli miäleen toi Titanic, meinaan tositarina loistolaivasta, joka vuanna 1912 ensmäsellä matkallaan törmäs jäävuareen ja uppos ja siinä hukkus 1500 matkustajjaa. Mei esittettiin siittä kertova musiikkinäytelmä vuanna 2010 ja saatiin 8000 kattojaa. Oli kattomo melkein täynnä joka esityskerta.

Toiseks tuli miäleen se, ko viime viikolla käytiin vaimon kaa Suamenlinnasa kattomasa Ryhmäteatterin kesäteatteria. Kappale oli Agatha Christien romaanin pohjalta näyttämöle sovitettu Idän pikajunan arvoitus. Tarina murhasta, joka tapahtuu junasa ykkösluakasa. Kattomo oli täynnä ja kaikki eresäki olevat esitykset melkein loppuunmyytyjä. Oli se mustaki ihan kattottava, mu ei se mua millään lailla liikuttanu.

Että mitäs sää si meiltä tänä suvena oikein orotat? Vai tulisikko kumminki kattomaan ja panisit orotukses koetteelle. On meilä si vaihtoehtojaki ton Westiksen ohesa, ensinnäki Katto-Kassinen ja toisekseen Paavo pualitoista. Voisit koetella orotuksias aika monipualisesti! Että tervetulloo!

Lavastemiäs

Hyvvää yritettään?

Hyvvää yritettään?

Pohjalaisilla on semmonen sanonta ittestänsä, että hyvvää yritettävä, mu riimaa tuppaa tulleen. Rupesin täsä yhtenä ehtoona hunteeraamaan, että kuis mei si tehrään täsä meitin teatterisa. Ensmääseks tuli miäleen, että meitillä on aika isot unelmat. Miks mää sanon unelmat, miksen sano tavotteet, ko semmosiaki meitillä on. En oikein tiärä ittekkä, mu unelmat on musta passeli sana ilmaseen semmosta vähä epämäärästä, vähä ristiriitasta ja vähä sekavaa, eikä ainas ni vähäkä, mu kumminki vahvaa vyyhtiä, mistä meitin toiminta lähtee. Otas sähköjohtoo, meinaan semmosia pitkiä ulkojatkojohtoja usseempia ja paa ne yhteen, että sulla on sitä johtoo muutamia kymmeniä meetrejä. Vyyhtee se si vaikka kuinka hualellisesti, mu ku sen si otat uurestaan käyttöös, ni sulla on semmonen sotku, että kauan saat sitä vettää ja vanuttaa, ennenkö se on sen verran suorana, että sillä jottain si tekiski. Meitin unelmat on semmonen vyyhti.

Mu si meillä onki järki käressä, ei mei itte yksin sitä sotkua veretä, eikä vanuteta, meitillä on ammattimiähet ja –naiset, oikein tosiossaajat sitä tekemäsä. Niinko tänäki vuana toi Tuamo (Salmela, ohjaus), Iris (Salmela, koreografia), Mäksä (Kari Mäkiranta, musiikin johto), Sampsa (Jaakkola, lavastussuunnittelu), Piritta (Kämi-Conway, puvustussuunnittelu), Jaakko (Loukkola, ohjaus) ja Markus (Töhönen, ohjaus). Ja viälä muutama muuki, tuala tekniikan pualella. Ja muutama muuki, joita mää täsä tohkatessani en just ny muista.

Niillä on meitin unelmista johrettuja tavotteita ja net vaatii meittiltä paljo, kummakki, sekä ne tavotteet, että ne tosiossaajat! Että meitin unelmista ainaki osa totteutus. Net ossaajat jaksaa senki, ko ei mei aina jakseta ja luspataan. Voi ne vähä rähjätä ja vois rähjätä paljo enempiki. Mu tanssaava siinä nuaralla, ko meitistä kuka vaan voi sannoo, että emmää tommosta kuuntele, mää lähren kotio taikka meen Karrin Puamiin (paikallinen krouvi), että tehkää tei tairettanne ihan nii ko tykkäätte. Meittiä on moneks meittiäki!

Mu mei yritettään. Tämän lavastusporukan, vanhoja ukkoja ja pari nuarempaa, eikäs ne ukkoja ollenkas, nainen se toinen nuarempi, sen perusteella ko sanon, ni se on meitillä semmosta, että millinki ko heittää, ni kyllä met nii miälemme pahotamme! Mullaki, ko on lasit, net kauko ja lähi erikseen, enkä mää niitä lähilaseja teatterilla hommisa pirä, ni joka kerta, ko mää jottain mittaan, ni emmää sitä tarkkaan nää ja ko mää si merkkaan, ni ainaski millin se heittää ja jos mun siittä kohrasta tarttee si sahata taikka muuta tehrä, ni sivusa se on ainaski toisenki millin. Si, ko heittää enempi, joskus sentinki, ni si tehrään uurestaan, puretaan ja tehrään uurestaan. On tehty monta kertaa tänäki kevväänä. On siittä kuultu, että mitäs sillä nii väliä, ei sitä kukkaan huamaa. Kyllä huamaa, ainaski mei itte huamataan. Ja siks mei yritettään. Tiärä si, mitä saaraan, mu riimaa joskos koskaan. Mu se asenne, mei yritettään.

Mei yritettään, eikäs vaan näyttämölä ja orkesterisa, vaikka päälimäisenä juur niisä. Mei yritettään kaikisa meitin hommisa. Kattojana sulla on opastus ajoisa, löyrät meitin parkkipaikalle taikka paikalle muutoski ja siälä sulla on ohjaus ja opastus ja ihan henkilökohtanen vastaanotto, joka tervehtii sua ja juttelee sun kanssas. Ja siittä, ko sit tallaaat piremmälle, ni sama jatkuu. Liput löytyy, sut vinkataan peremmälle ja sielä on kahvia ja makkaraa ja jäätelöö ja neuvvoo ja tiatoo, kuis si eremmäs. Misä on sun paikkas, kuis sinne paraiks pääsee, tartteks tukkee rinteisä ja portaisa. Mikä on säätila ja aurinkon suunta – suasittelemmeko mukkaan juamapulloo ja lippalakkia taikka huapaa rajallisesta varastostamme. Sareasua et ny si ennää tartte. Meilä on entisen reikäsen ressun tilalla ny kova katto.

Sää tulet ja sulla on sun orotukset. Net kohristuu enimmäkseen näyttämölle ja orkesterille. Mu jos, ja tää onki iso jos – jos mei saaraan sulle aikaseks ykski iso miäliharmi, ennenkö sää tälläät takapuales lippus numeropaikkaan ja näytös alkaa, ni meitin peli on karotettu. Sanon tollai raakasti, ko sillon voi mennä rikki mahrottoman paljo, sun orotukset, meitin unelmat, teatterin taika, sen mahrollisuuski. Mennee rikki, ainaski vähäks aikaa semmonen yhteyselo, joka on meitin ihmisten hyvän olon ja pärjäämisen perusta. Mu mei voiraan olla myäs armollisia, pualin ja toisin. Mei yritettään, siittä mei ei tinkitä. Mitä siittä si torellisuuresa tullee, sen sää kattot itte pualestas.  Se voi heittää millin taikka sentin taikka meetrinki, ko semmosia mei ollaan, hiukka erimittasia.

Mutta yhtenä iltana teatterissa, yhtenä iltana me voimme olla, millien, senttien, metrien, kilometrien, kaikkien mittojen heitoista huolimatta, yhdessä ja samassa, teatterin taian – todellisuutta väräjävän kuvajaisen – vallassa!

Semmosta hyvvää mei (mun miälestä) yritettään!

Lavastemiäs

Paluu lavalle

Paluu lavalle!

Kesällä 2016 olin viimeksi esiintymässä lavalla My Fair lady-teoksessa. Siitä on jo kolme vuotta – apua!

Kesällä 2017 kun tehtiin Seitsemän veljestä -teos, olin järestyksenvalvontahommissa ja näin lavan toiselta puolelta sen mitä en aiemmin ollut nähnyt ja kokenut. Meininki näytti upealta, wau! Voin sen suoraan että kyllä sydän “itki verta”, kun en ollut mukana!

Kesä 2017 vahvisti tunteen siitä, että kuuluin lavalle, enkä katsomon puolelle!
Sen kesän jälkeen päätin, etten enää lavalta pois ole. Tää porukka kun on niin ihania ja mahtavia kaikki! Mun teatteriperhe!

Ihanaa, kun tänä kesänä saan taas olla tuossa porukassa mukana. Tai itseasiassa jengissä nimeltä Jets!  Pian jo päästään lavalle näyttämään yleisölle mitä osataan!

Marjo

Merkitty: , , , ,

Miten päädyin Ypäjän Musiikkiteatteriin?

Miten päädyin Ypäjän Musiikkiteatteriin?

”En mä osaa”.

”En mä uskalla”.

”Mul on kesätöitä”.

”Mä meen inttiin”.

”Ei mul oo tänä kesänä vielä lomaa”

Viimeisin argumentti jäi viimeiseksi syyksi kun en lähtenyt teatteriin mukaan. Intin loputtua loppuvuodesta 2015 löysin pian töitä. Tämä tarkoitti, että kesällä ei olisi lomaa kun ei kerkeä kertyä. Kesällä 2016 Ypäjällä pyöri ”My Fair Lady” ja minua pyydettiin mukaan järkkärihommiin esityskauden ajaksi.

Silloin se iski, nimittäin teatterikärpänen. Porukalla oli todella HAUSKAA kulisseissa kun siirtyivät kohtauksesta toiseen. Ajattelin, että hitto, mäkin haluun olla osa tota porukkaa. Ajatus tuntui aluksi todella oudolta. Munhan ei koskaan pitänyt mennä lavalle, ei se ole mun paikka.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin voin vaan todeta, onneksi lähdin mukaan. Olen voittanut esiintymispelon, ystävystynyt mitä mahtavimpien tyyppien kanssa, saanut itseluottamusta. Ja ennenkaikkea, vihdoinkin löytänyt harrastuksen mistä tykkään.

Valtteri

Merkitty: , ,
Top